Sana tuli lihaksi

Oheinen kuva kiersi Facebookissa. Kuvassa vertaillaan eri uskontojen jumaluuksien ominaisuuksia, tekoja ja nimityksiä. Ensimmäinen mieleen tuleva ajatus on, että Jeesukseen liitetyt ihmeet ja elämäntapahtumat ovat keksittyjä ja muualta lainattuja. Tästä ajatuksesta seuraa helposti hämmennys. Mikä sitten on totta? Mitä jää jäljelle jos Jeesuksesta riisutaan kaikki hämmentävä? Moni sellaista on yrittänytkin, mutta kirkko ei voi ottaa sellaista Jeesusta uskonsa ja julistuksensa perustaksi, sillä samalla katoaisi Jeesuksen merkitys maailman pelastajana.

Toinenkin tulkintamahdollisuus on olemassa. Sitäkin voi joku pitää hämmentävänä, itselleni se on kuitenkin vahvistava. 

Tuon tulkinnan ajatus lähtee siitä, että Jeesus oli olemassa jo ennen tulemistaan maan päälle, niin kuin Johanneksen evankeliumin alussa meille kerrottaan: ”Alussa oli Sana. Sana oli Jumalan luona, ja Sana oli Jumala. Jo alussa Sana oli Jumalan luona. Kaikki syntyi Sanan voimalla. Mikään, mikä on syntynyt, ei ole syntynyt ilman häntä... Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme.” Jeesus, kolminaisuuden yhtenä persoonana on siis aina ollut. Jumala, Pyhä Kolminaisuus, taas on ajasta riippumatta, hän läpäisee ajan ja on vielä enemmän. Aika ei siis rajoita Jumalaa, vaan Jumala määrittää ajan. Siksi kaikki mitä Jeesus oli ja teki maan päällä olivat jollain ihmeellisellä ja selittämättömällä tavalla hänessä jo ennen kuin hän täällä oli ollutkaan. Ja koska Jeesus on ollut mukana maailman luomisessa, ”Kaikki syntyi Sanan voimalla”, on hän jollain tavalla läsnä, mukana, kaikessa tässä maailmassa. Jeesuksen syntymä, elämä, kuolema ja ylösnousemus ovat siis jollain selittämättömällä tavalla läsnä koko maailmankaikkeuden kudelmassa. Ovat aina olleet. Kristuksessa kaikki on yhtä. 

Ihminen on luotu Jumalan kuvaksi, se voi tarkoittaa monia asioita, mutta ennenkaikkea se tarkoittaa sitä, että meidät on erityisellä tavalla tarkoitettu elämään yhteydessä Jumalan kanssa. Siksi ihmiset jollain tavalla aistivat, tuntevat, Jeesuksen ja Jumalan läsnäolon kaikessa. Ei mitenkään itsestään selvästi, vaan hiljaisuudessa ja vaimeasti. Tästä johtuen ihmisen jumaltarustot sisältävät paljon sellaista ainesta, jonka me myös tunnemme evankeliumien kertomana Jeesuksen elämästä. Samasta on myös kyse Vanhan Testamentin profetioissa. Juutalaiset profeetat näyttävät vain saaneen Jumalalta vahvemman ymmärryksen tapahtumien kulusta. Se lienee osa Jumalan suunnitelmaa valmistaa kansaansa ja maailmaa syntymäänsä. Oikeastaan se, että Jeesuksen elämäntapahtumista on kaikuja myös juutalaisen pyhän kirjallisuuden ulkopuolella, kertoo vahvasti siitä, että Jeesuksen merkitys on paljon laajempi kuin vain juutalaisten messiaana. Jeesus on koko maailman pelastaja. Hänessä yhdistyy Jumala, ihmisyys ja koko luomakunta. 

Jos haluat tietää, mitä kvanttifysiikka sanoo kaiken ykseydestä, voit katsoa tämän englanninkielisen opetusvideon.

Peace be with you

Last weekend I was leading a retreat, and during the meal on Saturday evening we had some Taizé songs playing in the background. Suddenly I got very emotional. I remembered the many good friends that I had made in Taizé and that somehow indescribable peace of mind you can find there. I longed to be back there and missed my friends. I felt a fist-size weight behind my sternum which made swallowing difficult. This feeling of longing was both sad and joyful at the same time, and also somehow peaceful.

One particular memory came to me vividly. Last May we were visiting Taizé as a family - myself, my wife and our two children. I remembered one morning eucharist when all of us happened to be in the church to receive communion - we usually had to take turns to watch over our children in the playroom. We were with two friends, a Roman Catholic couple from Germany. During communion, as we were singing a song of thanksgiving to Christ and standing there side by side with thousands of other Christians, I could feel the reality of the communion within us. I’ve never felt the body of Christ in such a concrete way. I was filled with joy and peace because we were able to receive communion together. In that moment the Church of Christ was present despite our churches' failure as human institutions in their division to represent the church instituted by Christ. Now don’t get me wrong: I’m not saying that Taizé is the Church of Christ. Taizé is not a church, it’s a place and a community. But Taizé in that moment made it possible for the Church to break through the sinful situation that is our division.

As Christians we search for peace, peace in ourselves and peace in the world. This peace is a gift of God given to us through the Holy Spirit in Christ. Our longing is a longing towards God. I’m convinced that the church cannot find that gift of peace before we find peace between ourselves. Every kingdom divided against itself is laid waste (Matt. 12:25). The communion of the church exists already. It is the body of Christ. It is for us to find. This is not possible if we stand against each other. We need to turn towards God, stand side by side, in order to realise that we are worshipping the same Christ. Together we need to pray ”Kyrie Eleison”, Lord have mercy on us, and cry out for Him to give us wisdom and love to overcome our divisions and to make us the communion we already are.

God has only one answer.

En koskaan ole siunannut ehtoollista

Olen ollut lähes viisi vuotta pappina, mutten koskaan ole asettanut tai siunannut ehtoollista. En siksi, etten usko papin toimivan siinä tilanteessa. Pappi on vain väline. Kristus asetti ehtoollisen ruokaillessaan yläsalissa viimeisen kerran opetuslasten kanssa. Vaikka pappi lukisikin ääneen Jeesuksen asetussanat, ei se tee papista ehtoollisen asettajaa. Vain Jumala voi asettaa sakramentin, pyhän toimituksen jonka kautta Jumala jakaa armoaan.

Vielä pidemmälle haluan mennä, sillä sanon, ettei pappi edes siunaa ehtoollista. Ehtoollisen siunaa aina Kristus. Jos lyön naulan seinään vasaralla, en sano vasaran naulanneen tuota naulaa. Yhtälailla pappi ei siunaa, vaan Jeesus. Johannes Kastajan hengessä: ”Hänen on tultava suuremmaksi, minun pienemmäksi” (Joh. 3:30). Itseasiassa minuuteni on tultava niin pieneksi, että se katoaa hetkittäin kokonaan.

Miksi näin? Yksi syy on siinä, että ehtoollinen ei ole taikuutta. Taikuus on sitä, että joku tietyn riitin kautta vaikuttaa johonkin tämän maailman asiaan sitä muuttavasti. Ehtoollinen ei ole taikuutta, koska se ei ole papin toiminnasta kiinni. Papin sanat tai eleet eivät saa Kristusta läsnäolevaksi ehtoollisella, vaan Jumalan itsensä toiminta. Papin suun rukoillessa rukoukseen yhtyy läsnä oleva seurakunta. Korkeintaan voin sanoa, että seurakunta siunaa ehtoollisen, silloinkin ”Kristuksena”. On siis syytä ymmärtää, että Jeesuksen asetusanojen ”taianomainen” lausuminen ei tee ehtoollista vaan (pienenkin) seurakunnan läsnäollessa, jumalanpalveluksen yhteydessä lausuttu rukous johon kuuluu Isän pelastavien tekojen muistaminen, Kristuksen omat sanat ehtoollista asetettaessa sekä Pyhän Hengen avuksi pyytäminen. Tällainen ehtoollisrukous tuo ilmi, että koko kolmiyhteinen Jumala toimii ehtoollisella. Sanomattakin on selvää, että tarvitaan myös leipää ja viiniä. 

Tästä seuraa myös se, että papin minuuden kadotessa, tulee kadota myös papin omat ratkaisut esimerkiksi messun tai ehtoollisrukouksen sisällön ja ehtoollisen vieton ajan tai paikan suhteen. Yksittäinen pappi ei voi tarkoituksella tehdä muutoksia ehtoollisrukoukseen, ainoastaan kirkolla on siihen mahdollisuus. Kirkko yhteisönä, maanpäällisenä Kristuksen ruumiina (vaikka monella tapaa vajavaisena) on lähinnä Kristusta mitä voimme tässä maailmassa päästä. Kirkko asettaa ne rajat, joiden sisäpuolella seurakunta tai pappi tekee omat valintansa. (Tässä kohtaa on syytä todeta, etten halua väittää vain Suomen evankelis-luterilaisen kirkon edustavan Kristuksen ruumista, vaan ennemminkin pahoitella kirkon jakautunutta tilaa) Ehtoollinen tapahtuu siis aina vain kirkon ja seurakunnan yhteydessä ja on siihen sidottu. 

Miksi tämä on niin tärkeää, että tästä kannattaa vouhkata? Paavali kirjoittaa: ”Eikö malja, jonka me siunaamme, ole yhteys Kristuksen vereen? Ja eikö leipä, jonka me murramme, ole yhteys Kristuksen ruumiiseen? Leipä on yksi, ja niin mekin olemme yksi ruumis, vaikka meitä on monta, sillä tulemme kaikki osallisiksi tuosta yhdestä leivästä.” (1. Kor. 10:16-17)

Liityin kirkkoon

Liityin tänään kirkkoon. Kirkko johon liityin on Anglikaaninen kirkko Suomessa. Tämän kirkon kanssa Suomen evankelis-luterilaisella kirkolla on yhteistyösopimus nimeltä Porvoon yhteinen julkilausuma tai Porvoon sopimus. Tuo sopimus mahdollistaa kaksoisjäsenyyden näissä kirkoissa. Olen siis edelleen luterilainen, mutta nyt myös anglikaani.

Liittyminen toiseenkin kirkkoon ei ollut mikään yht'äkkinen päähänpisto. Olen jo pitkään kokenut anglikaanisuuden olevan osa identiteettiäni. Teologian opiskeluissani keskityin paljolti anglikaaniseen kirkkoon. Opiskelujen edetessä huomasin monissa asioissa ajattelevani ja uskovani kuten anglikaanit. Toki kahden kirkkoni käsitykset ovat hyvin lähellä toisiaan, eihän yhteistä sopimusta olisi muuten syntynytkään. Silti painotuseroja on. Anglikaanisesta kirkosta olen muun muassa löytänyt vahvemman painotuksen kirkon katolisuudesta (tässä yhteydessä syytä erottaa roomalaiskatolisesta kirkosta) ja muutenkin vahvemman kirkko-opin. Hyvin tärkeä painotus minulle on myös se, ettei anglikaanisessa kirkossa ole luterilaisia tunnustuskirjoja vastaavia asiakirjoja, vaan anglikaanisen kirkon usko näkyy ja saa muotonsa jumalanpalveluselämässä. Tätä periaatetta kutsutaan latinaksi "Lex orandi - Lex Credendi" eli rukouksen laki on uskon laki.

Opiskellessani Helsingissä osallistuin silloin tällöin anglikaanisen seurakunnan toimintaan ja ystävystyin seurakunnan papin Rupert Moretonin kanssa. Hänestä tuli yksi esikuvistani pappina. Moni muukin ystäväni on ollut saattamassa ja kulkemassa rinnallani tällä tiellä. Valmistuttuani ja muutettuani Turkuun, olen osallistunut täällä kansainvälisen seurakunnan jumalanpalveluksiin ja käynyt välillä siellä palvelemassa pappinakin. Muutama vuosi sitten sain luvan toimittaa Englannin kirkon palveluksia (Permission to Officiate). Tavallaan siitä lähtien olen ollut myös Englannin kirkon pappi. Oikeastaan siis liittymiseni tekee todeksi sen mikä pitkälti on jo olemassa.

Olen ollut hiukan yllättynyt tunteista, joita liittymiseni on minussa herättänyt. Vaikka en ole jättänyt luterilaista kirkkoa, olen edelleen yhtä lailla sen jäsen, olen silti miettinyt olenko jollain tavalla "luopio" liittyessäni myös toiseen kirkkoon. Hämmentävää. Toisaalta olen samalla iloinnut siitä, että liittyminen anglikaaniseen kirkkoon jollain tavalla tekee todeksi oman itseni.

Kaksoisjäsenyydellä on myös vahva ekumeeninen ulottuvuus. Mitä enemmän kirkoillamme on yhteisiä jäseniä, sitä läheisemmäksi ne toisiaan tulevat. Tavallaan kasvavat yhteen. Toisaalta, kirkkoon ei tulisi liittyä ilman seurakuntayhteyttä. Kyse ei siis saa tai voi olla vain ekumeenisesta asenteesta tai omasta identiteetistä, vaan siitä, että näin voin olla aidommin osa sitä yhteisöä johon jo jollain tavalla koen kuuluvani. Tästä eteenpäin kannan mukanani kahta perinnettä, toistensa kaltaista ja silti vähän erilaista. Samalla minua kantaa kaksi yhteisöä, molemmat jäseniä yhdessä Kristuksen ruumiissa.

Missä kuuluu kirkon ääni?

Lokakuun alussa järjestettiin Helsingissä Papiston päivien aikaan pappien mielenosoitus kolmen nälkälakossa olevan afgaanimiehen puolesta. Miehet ovat saaneet käännytyspäätöksen ja he pelkäävät olevansa hengenvaarassa Afganistanissa. Ystäväni Antti Siukonen oli tapahtuman järjestäjiä, mielenosoitus keräsi paljon pappeja ja muutakin väkeä paikalle. Olen samaa mieltä mielenosoituksen viestistä. Käännytyksissä on osoitettava vahvempaa moraalia. Olen ehdottomasti sellaisia käännytyksiä vastaan, joissa käännytettävä joutuu vaaraan. Näiden miesten käännytys on hyvä esimerkki sellaisesta tilanteesta. Tämän pitäisi olla päivän selvää. Näiden miesten osalta kyse on erimielisyydestä vaaran ja riskin arvioinnissa ja tulkinnassa, ei valtiommekaan paha ole, mutta ei erehtymätönkään.

En itse päässyt edes Papiston päiville, joten en voinut osallistua mielenosoitukseenkaan, vaikka ehkä olisin halunnutkin. Silti pappien mielenosoitus sai minut epävarmaksi. Epävarmuus muodostui kahdeksi kysymykseksi: Kenellä on ”kirkon ääni”? Ja voiko pappi osallistua mielenosoitukseen juuri pappina? Avaan vähän ajatusteni taustoja. 

Espoon tuomiokapituli on aikoinaan huomauttanut, silloin vielä Pohjan kirkkoherraa, Juha Molaria sopimattomasta poliittisesta toiminnasta. En muista tarkkoja sanamuotoja, mutta kyse oli siitä, että Molari oli kapitulin mukaan ottanut sopimattomalla tavalla kantaa polittiseen asiaan virkansa puolesta. On myös asioita joiden puolesta tai joita vastaan en toivoisi näkeväni pappeja papin paidassa osoittamassa mieltään julkisesti. Pappi virkapaidassaan mielletään aina kirkon ääneksi, ei välttämättä yksityishenkilöksi. Kirkkomme on moniääninen, mutta tuota moniäänisyyttä on hyvin vaikea käsittää. Helposti yhden tai muutaman papin toiminta leimaa koko kirkon mielipiteen, syyttä suotta. 

Jokin aika sitten osallistuin täällä Turussa Toriparkin vastaiseen mielenosoitukseen. Vaikka tulin työpisteeltäni ja palasin sinne, päätin mielenosoituksen ajaksi ottaa papinviran tunnuksen kaulaltani, koska en kokenut voivani siinä tilanteessa ottaa asiaan kantaa niin vahvasti kirkon edustajana. Vaikka itse vastustankin Toriparkkia, en voi väittää, että kirkolla olisi siihen yksi mielipide. 

Toinen hämmästykseni liittyy ajatukseen pappien mielenosoituksesta. Miksi vain pappien? Tiedän, että paikalla oli muitakin kuin pappeja, eikö heidän äänensä ole tärkeä? Ehkä mediaa saadaan enemmän kiinnostumaan, kun kyse on juuri pappien mielenosoituksesta, mutta menetetäänkö tällaisillla kannanotoilla liikaa siitä käsityksestä, että kirkon muodostavat kaikki seurakuntalaiset, ei vain papit. Kirkon ääni ei siis ole yksittäisellä papilla, joukolla pappeja tai edes piispalla, vaan yhteisöllä. Koko kirkolla. 

Toisaalta kuka sitten puhuu kirkon äänen edustajana jos eivät papit tai piispat? Eikö meiltä papeilta juuri odoteta kirkon kantoja? Eikö meitä myös ole kutsuttu, valtuutettu ja jopa velvoitettu julistamaan oikeudenmukaisuuden, armon ja rakkauden sanomaa? Ja toimimaan niiden toteutumisen eteen? 

Lopulta asiaa pyöriteltyäni päädyin, tai oikeammin palasin, siihen yksinkertaiseen periaatteeseen, että kirkon on aina asetuttava heikon, yksinäisen, syrjityn ja hiljennetyn tueksi. Kirkon ääni kuuluu siellä, missä tätä periaatetta toteutetaan. Tätä vaatimusta tulkitessa voidaan mennä välillä vikaan. Ja varmasti mennäänkin. Harkintaa on käytettävä. Mutta jos kirkko tai sen edustajat, piispat, papit, kaikki kristityt, ryhtyvät virheiden pelossa välttämään kaikkia riskejä, menetään kirkon olemuksesta ja sanomasta paljon enemmän kuin satunnaisilla virhetulkinnoilla. Tavallaan hävettää jopa oma epäröintini tämän asia kanssa, mutta toivottavasti jälleen opin jotain. Olen iloinen ystävistäni, Antista ja muistakin, jotka muistavat tämän periaatteen ja toimivat sen mukaan.

Kirkossa töissä - Sinäkin olet työläinen

Vietimme eilen työyhteisöpäivää seurakuntayhtymän työntekijöiden voimin virkistäytymisen ja koulutuksen merkeissä. Päivä oli ihan mainio: osaava työhyvinvointiluennoitsija, hyvää ruokaa ja mukavaa yhdessäoloa. Jossain kohtaa luentoaan luennoitsija puhui asiakkaista ja korjasi sitten itseään: ”Te taidattekin mieluummin puhua seurakuntalaisista kuin asiakkaista”. Näin onkin.

Kuitenkin tuokin lausahdus pitää sisällään ajatusvirheen. Se perustuu ajatukseen, että seurakunnalla on työntekijöitä, joiden työn kohteena ovat seurakuntalaiset. Työntekijät järjestävät seurakuntalaisille mukavia tapahtumia ja tarjoavat palveluita. Seurakuntalainen valitsee näistä sitten elämäntilanteensa ja tarpeensa mukaan. Tältähän työmme ulospäin näyttääkin ja valitettavan usein me sen näin myös miellämme.

Tosiasiassa seurakunnalla on työntekijöitä jotka saavat palkkaa ja seurakuntalaisia jotka osallistuvat seurakunnan työhön resurssiensa ja mahdollisuuksiensa mukaan. Seurakuntalainen on työn kohde vain harvoissa tapauksissa. Ennemminkin olemme kaikki työtovereita. Työmme kohde on joko Jumala, jolloin työ on rukousta, kiitosta ja ylistystä. (Tiesitkö muuten, että sana liturgia tulee kreikan kielen sanoista jotka tarkoittavat ”kansan työ” tai ”yhteinen työ”?) Tai sitten työn kohteena on lähimmäinen, jolloin työ on hyvin monimuotoista ja nousee rakkaudesta, kristillisen uskon perusteista ja lähimmäisen tarpeesta tai hädästä. Lähimmäiseen suuntautuva työ ei kuitenkaan rajoitu vain tiettyyn väestöryhmään kuten oman seurakunnan jäseniin, vaan kutsuu joukkoonsa ja hakeutuu itse aktiivisesti kohti lähimmäistä. Esimerkkeinä lähimmäiseen suuntautuvasta työstä voidaan miettiä vaikka lähetystyötä, diakoniaa tai kasvatus- ja opetustyötä. Kaikkiin näihin työmuotoihin osallistuu sekä palkattua että vapaaehtoistyövoimaa. Eikä niitä edes voi rajata ”vain jäsenille”, vaan uskomme perusteella ne kuuluvat kaikille ja varsinkin niille joiden hätä on suurin.

Toki on oikein odottaa, että palkkaa nauttivat myös panostavat tähän työhön huomattavasti enemmän aikaa ja voimia, mutta se ei saa muuttaa ajatusta työn todellisesta kohteesta. Näin ollen myöskään kirkollisvero ei ole luonteeltaan palvelumaksu, tai edes jäsenmaksu palveluja vastaan, vaan tapa yhdessä rahoittaa ja tehdä yhteistä työtä.

Joten, hyvät työtoverit: Älkää kysykö mitä kirkko voi tehdä teille, vaan mitä te voitte tehdä kirkolle. Tämä on haaste meille kaikille. Kuinka saamme kirkon ja seurakunnan elämän muistuttamaan enemmän sitä todellisuutta joka se tosiasiassa on? Miten voimme, kukin omalla paikallamme ja tehtävässämme, vahvistua siinä ajatuksessa, että olemme mukana Jumalan valtakunnan työssä missä tahansa palvelemme lähimmäisiämme? Kuinka osaamme suhtautua tähän työhön sen ansaitsemalla pieteetillä ja toisaalta olla itsellemme armollisia huomataksemme, ettemme ole yksin työtä tekemässä?

Jeesus sanoo: ” Ette te valinneet minua, vaan minä valitsin teidät, ja minun tahtoni on, että te lähdette liikkeelle ja tuotatte hedelmää, sitä hedelmää joka pysyy.” (Joh. 15:16)

Aidosti monikulttuurinen yhteiskunta ja uskonnot

Riippumatta kenenkään mielipiteistä, Suomi on tänäpäivänä monikulttuurinen yhteiskunta. Yhteinäiskulttuurin aika on ohi. Suomessa asuu ihmisiä, jotka tulevat erilaisista kulttuureista ja joiden maailmankatsomus rakentuu hyvin erilaisille perustoille. Tämä ei tietenkään ole mikään uusi ilmiö, näin on oikeastaan aina ollut, kaikkialla, jo paljon ennen kansallisvaltioiden syntymistä. Monikulttuurisuuden asettamaan haasteeseen on eri aikoina ja eri paikoissa vastattu hyvin eri tavoin. Monesti yhden kansan tai valtion sisällä on pyritty yhtenäisyyteen vaikka väkivalloin, jotta voitaisiin keinotekoisesti saavuttaa kansallinen yhtenäisyys. Tästä on seurannut monenlaisia vainoja ja tekoja jotka rikkovat ihmisyyttä vastaan.

Nyky-yhteiskuntaa useimmat haluavat rakentaa monikultturisuuden varaan. Usein vain tätä monikulttuurisuutta pyritään kuitenkin toteuttamaan siirtämällä uskonnot yhteisestä ”julkisesta tilasta” yksityiseen. Kyseinen ajatus perustuu ajatukseen uskonnon yksityisestä luonteesta ja julkisen tilan neutraaliudesta sekä ajatukseen uskontojen poissaolosta jotenkin "neutraalina tilana".Tällaisen ajttelun kanssa en voi olla samaa mieltä. Asiaa on vaikea selittää, mutta ehkä voisin (aavistuksen ontuvasti) verrata sitä esim. ekologiseen ajatteluun. Uskonto määrittää ihmistä kokonaisuutena, se ei jokin ihmisen osa joka otetaan esiin vain muiden katseilta piilossa. Monelle uskonnolliselle ihmiselle uskonto määrittää koko olemusta ja antaa perustan ja syyn kaikelle mitä tehdään. Toisaalta uskonto on lähes kaikissa muodoissaan yhteisöllistä, ei siis yksityisen ihmisen omaa vaan yhteisössä jaettua. Jos tällaisen uskonnon pakottaa vain "yksityiseen tilaan", tekee ihmisille väkivaltaa. Ontuva vertaus voisi siis olla, esimerkiksi se, voiko väittää ekologisen elämäntavan olevan yksityisasia joka ei kuuluu julkiseen piiriin. Voiko silloin ekologisesti ajatteleva ihminen julkisesti pyöräillä tai vaikka vaatia parempaa julkista liikennettä? Ekologisuus on myös asia, joka koskee laajempaa joukkoa ihmisiä, täysin yksityistä siitä ei siis voi tehdä millään. Molemmissa on myös kyse elämän arvoista, jotka kaikki lopulta perustuvat "uskonnollisuuteen" ts. ovat empirian ulkopuolella, eikä niitä voi lopulta perustellla muulla kuin käyttämällä käsitteitä kuten "hyvä", "paha", "oikein" tai "väärin". (En mene tähän nyt enempää, ehkä aiempi blogini ”Oikea, väärä ja Jumalan olemassaolo” voi hiukan avata tätä ajatusta)

Minua on jo pitkään hämmentänyt, kuinka usein samat ihmiset julistavat monikulttuurisuuden ilosanomaa ja ovat sitä mieltä, että uskonto ei saa näkyä tai kuulua. Uskonto on yksityisasia vain hyvin pienessä osassa ihmiskunnan kulttuureita. Ajatus perustuu valistuksen ja ehkä pietisminkin periaatteisiin. Tällaisesta monikulttuurisuudesta tulee itseasiassa hyvin kapeaa, vain pienen joukon ehdoilla toimivaa kulttuuria. Ei siis todellista monikulttuurisuutta, vaan jälleen yhden ajattelutavan dominointia. Todellinen monikulttuurisuus on yhteiskunnallinen malli, jossa eri tavoin uskovat ja ajattelevat elävät rauhassa yhdessä ja rakentavat yhteiskuntaa jossa kenenkään ajattelutapa, uskonnollinen tai uskonnoton, ei dominoi toisen yli. Toki tämä on vaikeaa, jos ei jopa mahdotonta. On myös periaatteita, kuten ihmisoikeudet, joiden tulee ohjata elämää. Vaikeus tai edes mahdottomuus ei kuitenkaan saa olla syynä siihen, että vain yhden maailmankatsomuksen annetaan jyrätä muiden yli. Ja kyllä, myönnän, että edustamani uskonnon kannattajat ovat syyllistyneet edellä kuvaamaani jyräämiseen vuosisatoja, silti sekään ei oikeuta toimimaan väärin.

Muutama esimerkki. Ulkomainen olympiavoittaja kiittää haastattelussaan Jumalaa. Haastattelija kääntää kaiken muun, paitsi urheilijan kiitokset Jumalalle. Ilmeisesti haastattelija oli sitä mieltä, ettei YLE:n urheilulähetyksessä sovi viitata uskontoon. En tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Tämän hetken uskonnonopetuksen mallin perusperiaatteet taas ovat hyvä esimerkki aidosta monikulttuurisuudesta. Kullekin opetetaan valtion koulussa, valtion määrittelemin opetussunnitelmin ja kouluttamin opettajin, omaa uskontoa. En väitä, että nykyinen järjestelmä on kaikissa yksityiskohdissaan täydellinen, mutta lähtökohdiltaan se on positiivisella tavalla monikulttuurinen. Luterilaisen ja ortodoksisen kirkon verotusoikeus on myös hyvä esimerkki positiivisesta suhtautumisesta uskontoihin. Tämän rinnalle tarvittaisiin kuitenkin jokin jäsenmäärään perustuva toiminta-avustus pienemmille rekisteröidyille uskonnollisille yhteisöille. Niillä kun ei ole verotusoikeudesta vastaavaa hyötyä. Aito monikulttuurisuus suhtautuu kulttuuriseen kirjoon positiivisesti, näkee eri kulttureissa hyvää ja pyrkii tukemaan niiden hyviä puolia. Tällä tavalla voidaan käydä kohti yhteiskuntaa jossa kenenkään ei toivottavasti tarvitse kokea tulevansa kohdelluksi epäoikeudenmukaisesti.

Eettinen kuluttaminen haisee

Kauppareissuni kestävät joskus luvattoman kauan. Saatan seistä HeVi-osastolla tai säilyketölkkihyllyrivien välissä ikuisuudelta tuntuvia aikoja ihmetellen tuotteita ja pähkäillen minkä valitsisi. Eettisesti kestävien valintojen tekeminen on käsittämättömän vaikeaa, kun ei millään voi tietää mikä tuote on toista parempi. Jokaisen tuotteen kyljessä pitäisi olla puhelinluettelon paksuinen katalogi joka kertoo tuotteen alkuperän, tuotanto-olosuhteet ihmisillä ja eläimillä, ympäristövaikutukset, pyyntimenetelmät, kalakannat, yritysten muu toiminta, valmistajan omistaja, geenimuuntelu jne. Lista huomioitavista asioista tuntuu loputtomalta. Toki merkit ja sertifioinnit helpottavat asiaa, mutta niidenkin luotettavuudessa ja esimerkiksi ympäristövaatimuksisssa tuntuu olevan suuria eroja. Ainoa merkki johon oikeastaan luotan, on Reilun kaupan -merkki. Yksittäisen tuotteen lisäksi valinta on pitkälti jo tehty siinä vaiheessa kun on astunut kaupan ovesta sisään. Ripaan tarttuessa pitäisi olla tietoinen kaupan tai ketjun toiminnasta, logistiikasta, omistuksista, sijoituksista, henkilöstöpolitiikasta.. Aina tuntuu löytyvän jokin uusi näkökulma jota ei osaa ottaa huomioon, tai josta ei tiedä tarpeeksi.

Mikä tässä kaikessa sitten haisee? No vähintäänkin se, että vastuu tästä kaikesta on sysätty kuluttajan niskaan. Kuluttaja ostokäyttäytymisellään määrittää miten tuotteita tuotetaan, kuljetetaan ja mitä valikoimissa on. Valinnanvapauden nimissä kuluttajasta on tehty viimekädessä syyllinen kaikkeen mitä tuotantoketju saa aikaan. Samalla voidaan kätevästi pestä omat kädet vahingonteosta. Käytännössä kuluttajan on kuitenkin mahdoton tehdä oikeaa valintaa, sillä täydellistä tuotetta ja kauppaketjua ei tunnu olevankaan. Valinnanvapausperustelu on muutenkin kummallinen. Miksi kuluttajalla pitää olla vapaus valita tuote joka pilaa luontoa? Tai tuote jonka raaka-aineen viljelijä ei ole päässyt edes omilleen? Emmehän me suo kuluttajalla vapautta myöskään päättää nakkijonossa kuunteleeko länkytystä vai hiljentääkö toisen juopuneen oikealla suoralla. 

Mielestäni kaupassa jokainen tuote pitäisi olla ostettavissa ilman huonoa omaatuntoa. Ongelman luo se, ettei meillä ole kunnollista kansainvälistä tai ylikansallista organisaatiota joka voisi valvoa kauppaa, tuotantoa jne. Kauppa on ollut kansainvälistä jo pitkään, mutta valvonta ja lainsäädäntö laahaa perässä vuosisatojen päässä. Monia ideaaleja ja sopimuksia on kyllä olemassa, mutta mitä hyötyä niistä on, jos niitä ei noudateta tai valvota tai jos yritysten ensimmäisenä tarkoituksena on etsiä porsaanreikiä ja keinoja pelisääntöjen kiertämiseen? Mitä iloa on kansainvälisestä kaupasta, jos sen tarkoituksena on tuotteiden ja palveluiden reilun vaihdon sijaan palvella ihmisen loputonta ahneutta? 

Lopulta havahdun hyllyjen välistä ja sysään kärryyn jonkun tuotteen, usein periaatteellisten kompromissien kautta. Luontoa ja kaikkia ihmisiä kunnioittava taloudellinen järjestelmä tuntuu unelmalta.. Miten unelmasta voisi tulla totta? 

Ihminen ei ole taloutta varten, vaan talous ihmistä varten.

Suvivirsi-show

Taas alkoi jokakeväinen keskustelu suvivirren laulamisesta koulun päättäjäisjuhlissa. Tällä kertaa sen käynnisti Kuopion piispan Jari Jolkkosen perheen päätös ottaa lapsensa pois juhlasta, jossa suvivirttä ei lauleta. Piispan mielestä kyse on koulun rehtorin vakaumuksesta, ei niinkään lasten vanhempien. Rehtori taas puolustautuu vetoamalla lasten uskonnonvapauteen. Juhlasta jouduttaisiin poistamaan monta lasta, sillä osa vanhemmista on kieltänyt lastensa osallistumisen uskonnolliseen toimintaan. Opetushallitus on kuitenkin linjannut, ettei suvivirren laulaminen vielä tee tilaisuudesta uskonnollista. Kyse on suomalaisen kulttuurin opettamisesta.

Herää kysymys, kuinka pitkälle vanhemmilla on oikeus päättää lapsensa opetuksen sisällöstä. Vanhemmilla tulee olla oikeus päättää kuuluuko lapsi uskonnolliseen yhdyskuntaan ja osallistuuko siten oman uskontonsa mukaiseen opetukseen. Kaikkea vanhemmat eivät kuitenkaan mielestäni voi määrätä. Vakaumuksellinen kasvissyöjä, ei mielestäni voi määrätä, että hänen lapsensa ei osallistu kotitalousopetukseen, jossa käsitellään lihaa. Tosin uskonnonvapautta voidaan pitää eettisistä periaatteista erillisinä, joten otetaan toinen esimerkki uskonnon maailmasta. Äärikristitty tai minkään muunkaan uskonnon edustaja ei mielestäni voi ottaa lapsiaan pois fysiikan, kemian tai biologian tunneilta, vaikka niillä opetettu sisältö olisikin vastoin heidän uskoaan. Yhteiskunnan on voitava taata, että lapset saavat tietyn opetuksen ja tietyt välineet elämäänsa varten. Joskus lasta on siis suojeltava jopa vanhempiensa äärikannoilta. Samanlaista ehdottomuutta on mielestäni se, ettei lapsen anneta osallistua tilaisuuteen, jossa joku voi rukoilla tai muuten harjoittaa uskontoaan. Myös tältä ehdottomuudelta on yhteiskunnan suojeltava lapsia. Ketään ei tule pakottaa tai painostaa virren laulamiseen tai uskonnon harjoittamiseen. Kuitenkin jokainen meistä väistämättä törmää uskontoon tässä maailmassa. Osallistuminen tilaisuuksiin, jossa joku laulaa virttä tai rukoilee, voi antaa eväitä tämän maailman ilmiöiden kohtaamiseen. 

Loppujen lopuksi on kyse siitä, mitä on se ”suomalainen kulttuuri” jota haluamme välittää ja opettaa lapsillemme. Onko se monikulttuurista, johon mahtuu sekä suvivirren laulaminen että tutustuminen myös muihin kulttuureihin Suomessa? Vai yksipuolista yhden totuuden määrittelemää? Kuinka vain, sitä päätöstä ei voi piispa, rehtori tai mikään katsomuksellinen ryhmittymä, uskonnollinen tai uskonnoton, yksin tehdä. Siihen tarvitaan meitä kaikkia. Ja ennenkuin mitään muuta päätetään tulisi kaikkien tyytyä opetushallituksen linjaukseen.

Messu on seurakunnan sydän

Jumalanpalvelus on keskeisin syy kirkon olemassaoloon. Kirkko elää ja hengittää jumalanpalveluksesta, tarkemmin ehtoollisjumalanpalveluksesta eli messusta. Me kokoonnumme messuun kohtaamaan Jumalan ja sieltä meidät lähetetään siunattuina palvelemaan maailmaa.

Pari päivää sitten julkaistiin Kirkon tutkimuskeskuksen tutkimus, jossa Miia Leinonen ja Kati Niemelä tutkivat sitä mitä kirkossakävijät odottavat jumalanpalvelukselta. Tutkimus oli mielenkiintoinen lukukokemus. Vaikka toki sitä lukiessa oli muistettava, että se tavoitti vain kirkossa kävijöitä, satunnaisia ja vakituisia, muttei niitä jotka eivät käy kirkossa. Kirkossa käymättömien odotuksista olisi mielenkiintoista kuulla enemmän. Ei siksi, että jumalanpalveluksen tulisi muokata täyttämään kaikki mahdolliset odotukset, mutta ihmisten kuuleminen teologisen perinteen rinnalla, ikäänkuin dialogissa, olisi toivottavaa.

Tutkimuksessa selvisi, että kirkossakävijät odottavat tunnekokemuksia: rauhoittumista, hiljentymistä ja voimaa arkipäivään. Moni odotti myös ehtoollista, Jumalan sanaa ja uskon vahvistumista. Näin ollen pelkkä rauhallinen tunnelmointi ei riitä, vaan tarvitaan sekä tunnelmaa että sisältöä. Varsin moni toivoi myös tulevansa hoidetuksi ja kohtaavansa armollisuutta. Monet uudistukset, joita kirkossamme toteutettu jumalanpalvelusuudistus on tuonut, saivat kiitosta. Uudistukset näyttäisivät siis palvelevan ainakin kirkossa kävijöitä. Kokemukset olivatkin myönteisempiä nyt kuin aiemmissa vastaavissa tutkimuksissa. Paljon odotuksia tuli juuri pappien suuntaan, on oltava välitön lämmin ja mukava. Papin pitää olla myös hyvin valmistautunut.

Tunnekokemusten toivossa ei mielestäni ole mitään vikaa. Messun on liikutettava, ilahdutettava, kosketettava sekä ilmaisutavallaan että sanomallaan. (Positiivinen) Ongelma tulee siinä, että me ihmiset olemme niin erilaisia. Sen mikä koskettaa toista, kokee joku toinen hengettömänä teatterina tai ärsyttävänä intoiluna. Me olemme erilaisia myös uskoa eläessämme. Mutta tämä erilaisuus on oltava rikkaus. Erilaisuus ei ole mikään synnin sivutuote, vaan luomisessa annettu lahja. Tähän erilaisuuteen kirkossamme kiinnitetään mielestäni liian vähän huomiota. Tai jos kiinnitetään, yleensä se nähdään negatiivisena ja riidan aiheena. Usein se jakaa meitä eri leireihin joissa ringin sisällä olevat ovat ”meitä” ja ulkona ”nuo” ovat ”muita”. Näin ei saisi olla. Positiivisella tavalla tätä erilaisuutta voitaisiin tukea suurissa kaupungeissa, joissa on lähietäisyydellä usea kirkko ja seurakunta. Seurakuntien tulisi keskenään sopia profiloitumisesta. Isoissa kaupungeissa voisi olla karismaattinen, korkeakirkollinen ja matalakirkollinen seurakunta. Yhdessä seurakunnasssa voitaisiin taas keskittyä hiljaisuuden viljelemiseen kun toisessa panostettaisiin perheiden toimintaan. Seurakuntien historiasta ja käytettävistä tiloista löytyy varmasti sopivia viitteitä, kuinka mikäkin seurakunta sopii profiloida. Samalla tulisi porrastaa jumalanpalvelusten alkamisaikoja. Tämä ei tietenkään tarkoita, että profiloinnin jälkeen muunlainen toiminta on ehdottomasti kiellettyä, vaan profiili toimisi yleisenä kantavana toimintatapana, joka näkyy seurakunnan elämässä. Profilointi tehtäisiin toteuttamalla niitä mahdollisuuksia, joita nykyinen kirkkokäsikirja antaa, messun voi tätä nykyä toteuttaa hyvin monella tavalla. Käsikirja antaisi kuitenkin raamit, joiden sisällä pysymällä pysytään yhteisesti sovitussa uskontulkinnassa.

Profilointi toki vaatii papistolta ja kanttoreilta paljon, kukaan ei voi toteuttaa täydestä sydämestä jotain, jota ei tunne omakseen. Pappien ja kanttoreiden olisi siis löydettävä itselleen sopiva seurakunta. Myönnettäköön, että alkuun tämä voisi olla käytännössä hankala järjestää. Samalla papeille tulisi tärkeä vastuu. Pappien tulisi ymmärtää, että kirkon ykseys rakentuu sen tunnustaman uskon varaan, ei jumalanpalvelustapojen varaan. Pappien tulisi siis torpata kaikki lahkoutuminen, ulkopuolelle sulkeva me-henki ja viedä kohti ykseyden ymmärtämistä. Jotta tämä on mahdollista papiston tulee tuntea oman jumalanpalvelustavan lisäksi muut perinteet. Hyvät puolet ja uhat yhtälailla omasta kuin muidenkin perinteistä. Lisäksi tarvitaan entistä parempaa kirkkokäsikirjan tuntemusta. Papeilta vaadittaisiin asiantuntemusta ja omistautumista kirkon yhteyden säilyttämiselle.

Seurakuntia profiloimalla annetaan erilaisten kristittyjen toteuttaa uskonelämäänsä itselleen parhaalla tavalla, samalla mahdollistaen kirkon ykseyden säilymisen. Se toisi jumalanpalveluksen enemmän seurakuntaelämän keskiöön. Sen sydämeksi ja sieluksi. 

Jo nyt, vaan ei ihan vielä.

Pääsiäisaikana keskusteluun nousee usein, varsin luontevasti, ihmisen kuoleman jälkeinen elämä. Tänäkin pääsiäisenä on pohdittu sitä, milloin ihminen pääsee taivaaseen. Heti kuoltuaan vai vasta aikojen loputtua? Kysymys tiivistyy kahteen raamatunkohtaan. Ensimmäisessä Jeesus lupaa ristiinnaulitulle ryövärille, että ”jo tänään olet kanssani paratiisissa”. Toinen on kuvaus viimeisestä tuomiosta, jossa Kristus palaa ja kaikki kansat kootaan hänen eteensä tuomiolle. Kristillisessä uskossa näyttäisi olevan molemmat käsitykset läsnä. Mutta kumpi on oikea? Vai voiko käsitykset jotenkin sovittaa yhteen?

Uskon, että voi. Aika tuottaa ongelman vain kun katsomme asioita ihmisen näkökulmasta. Jumalan näkökulmasta ongelmaa ei ole. Jumala ei ole aikaan sidottu. Hän on luonut ajan, piirtänyt sen alusta loppuun. Jumala on toki läsnä myös ajassa. Jumala läpäisee ajan koko kudoksen, mutta hän myös ylittää sen. On aina enemmän. Meille ihmisille sen ymmärtäminen on vaikeaa, oikeastaan mahdotonta, sillä me olemme aina eläneet ajassa. Meidät on jopa luotu ajan kuluessa. Punottu äitimme kohdussa.

Pitkään ajattelin, että koska elämä ja aika on muutosta, täytyy Taivaan olla jotain aivan muuta, jotain muuttumatonta ja pysyvää. Jossain vaiheessa tajusin, että ajan, muuttumisen vastakohta ei suinkaan ole Taivas, vaan kuolema. Taivaassa, Jumalan yhteydessä, oleminen on siis oltava jotain jota emme pysty edes kuvittelemaan. Muuttumatonta, ikuista ja silti elävää, koettavaa.

Kristillistä aikakäsitystä kuvataan usein lineaarisena. Sillä on alku ja loppu. Piirretään suorana janana. Aika alkaa luomisesta ja päättyy uuteen luomiseen. Kristillinen aikajana ei kuitenkaan ole täysin suora, sillä Jumalan toiminta on vaikuttanut siihen. On tiettyjä hetkiä, joina Jumalan todellisuus purkautuu maailmaan. Oikeastaan näitä ei voi enää kutsua hetkiksi, sillä hetki on ajallinen ilmaus. Nuo tapahtumat ovat Jumalan tulo maailmaan Jeesuksessa, Jeesuksen kuolema ja Jeesuksen ylösnousemus. Nuo tapahtumat kiertävät koko aikajana sykkyrälle. Alku ja loppu ovat läsnä ajan kulkiessa vielä eteenpäin. Jollain tavalla tuo sykähdys tulee läsnäolevaksi joka kerta kun ehtoollista vietetään, sillä Jeesuksen koko elämä, kuolema ja ylösnousemus tulevat silloin läsnäolevaksi. Tuo mysteeri saa sanattomaksi.

Jumalan ajattomuuden kautta kysymys taivaaseen pääsyn ajankohdasta menettää merkityksensä. Ajan näkökulmasta kaikki tapahtuu vasta ajan lopussa. Ihmisen kuoltua aika kuitenkin menettää otteensa meihin. Jumalan valtakunnassa sillä ei ole merkitystä.

Kenelle Kristuksen ruumis ja veri kuuluvat?

Kirkolliskokousvaalien jälkeen lupailin julkisesti, että tulen blogissani tekemään ehdotuksia asioista, joita olisin kirkolliskokouksessa lähtenyt ajamaan. Nämä ajatukset ovat syntyneet pitkien aikojen kuluessa, tosin osa niistä sai mielessäni selkeän muodon vasta vaalien aikana tai niiden jälkeen. Nyt on siis ensimmäisen ehdotuksen vuoro.

Tämän ehdotuksen tuon julki nyt, koska aivan samaan asiaan tarttui piispa Björn Vikström Kotimaa-lehden kolumnissaan. Siis: Kirkkomme tulisi jakaa ehtoollista muiden kirkkojen jäsenille.

Moni itseasiassa tuntuu jo nyt ajattelevan, että kirkkomme ehtoollispöytä on ”avoin”. Näin ei kuitenkaan ole, kirkkojärjestys määrittää tarkkaan minkä kirkkojen jäsenet ovat tervetulleita ehtoollispöytäämme. Ennenkuin lupa heltiää toisen kirkon jäsenelle, tulee kirkkomme vakuuttua ekumeenisissa neuvotteluissa siitä, että kirkkojemme käsitys ehtoollisesta ja muistakin uskon kysymyksistä ovat tarpeeksi samankaltaiset. Päätös ehtoollisyhteydestä tehdään korkeimmassa päättävässä elimessä, eli kirkolliskokouksessa. Paitsi, jos kyse on Luterilaisen maailmanliiton uudesta jäsenkirkosta, silloin tätä prosessia ei käydä lainkaan, mutta se olisikin jo toisen blogin aihe se.

Ekumeenisissa neuvotteluissa on jo pitkään korostettu, että ehtoollinen on kaikkien kastettujen yhteinen ateria. Ehtoollinen tekee näkyväksi Kristuksen kirkon. Se on koko kirkon ykseyden merkki. Ehtoollinen tuo seurakunnan ja kirkon yhteen, syvimmällä mahdollisella tavalla. Se liittää meidät Kristuksen ruumiiseen, tekee meistä yhden kokonaisuuden. 

Ekumeenisten keskustelujen myötä hyväksymme nykyään myös muiden kirkkojen kasteen. Kaste on pätevä mikäli siinä on käytetty vettä ja se toimitettu Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Riippumatta siitä kuka kastaa tai minkä kirkon yhteydessä. Kaste tuo mukanaan kaikki pelastuksen lahjat, myös Kristuksen ruumiin ja kirkon jäsenyyden. Näin ollen mielestäni ehtoollisen vastaanottamiselle ei tulisi asettaa muita ehtoja kuin sen, että vastaanottaja on kastettu kristitty.

Tämän tulisi myös vaikuttaa tapaamme rajoittaa lasten ehtoollista. Nykyään ehtoolliselle saa itsenäisesti osallistua konfirmoitu kirkon jäsen. Konfirmoimaton saa osallistua vanhempansa, kumminsa tai rippikouluopettajansa kanssa. Tällä on haluttu varmistaa, että ehtoollisen vastaanottaja on saanut opetusta ehtoollisen merkityksestä. Mutta kuka voi olla varma, että opetusta saanut ymmärtää tuon merkityksen? Voiko ehtoollisen merkitystä edes kunnolla ymmärtää? Mielestäni sen toteaminen, että ehtoollinen on kaikkien kastettujen yhteinen juhla-ateria, ei poista kasvatusvastuuta vanhemmilta, kummeilta tai seurakunnalta. Oikeastaan se vain korostaa tuon kasvatuksen välttämättömyyttä.

Edelleen olisi toki syytä käydä kirkkojen välillä ekumeenisia keskusteluita ehtoollisen merkityksestä ja luoda ehtoollisyhteyksiä. Vaikka ehtoollispöytäämme kutsuttaisiin kaikkia kastettuja kristittyjä, on silti syytä tarkastella sitä, minkä kirkkojen ja seurakuntien kanssa voidaan yhdessä järjestää ehtoollisjumalanpalveluksia. Onhan yksimielisyys ehtoollisen oikein toimittamisesta yksi Augsburgin tunnustuksen kriteereistä kirkon todelliseen ykseyteen. Erimielisyys tässä kysymyksessä ei ole kadonnut, ehtoollispöytämme ovat edelleen erillään, mutta me voimme kasteeseen vedoten kutsua kaikkia kristittyjä meidän pöytäämme.

Oikea, väärä ja Jumalan olemassaolo

Anders Breivikin tekojen kaltaiset silmittömät julmuudet saavat joskus epäilemään hyvän Jumalan olemassaoloa. Kun oma ymmärrys ei riitä käsittäämään pahuuden määrää, käy helposti niin, että hyvyyden olemassaolon mahdollisuus katoaa. Toisaalta, ihmisen käsittämätön pahuus voi olla myös vakuutus hyvyyden olemassaolon välttämättömyydestä.

Todennäköisesti lähes kaikki maailman ihmiset tuomitsisivat Breivikin teon vääränä kaikissa tilanteissa. Breivik on oikeudessa myöntänyt teot, muttei pidä niitä rikollisina. Ilmeisesti Breivikin mielessä murhat olivat kuin oikeutettua sotaa. Oikeutetussa sodassa tappaminen ei ole moraalisesti väärin, mikäli sillä estetään suurempi kärsimys kuin itse tappaminen.

Jos uskomme, että on olemassa jokin ihmisen ulkopuolinen mittapuu sille, mikä on oikein tai väärin, hyvää ja pahaa, me voimme sanoa, että Breivik on väärässä. Hänen tekonsa on väärin ja paha. Jos taas emme oleta mitään mittapuuta, joudumme toteamaan, että Breivikin teko oli meidän mielestämme paha ja siksi hänen rankaisemisensa on meidän mielestämme oikeutettua. Tällainen ajattelu suhteellistaa koko moraalin. Siinä tapauksessa kaiken moraalin perusta, oikea ja väärä, määräytyvät enemmistön mielipiteen mukaan ja rangaistuksista tulee aina enemmistön pakkovaltaa.

Moraalin suhteellistuessa oikea ja väärä tulevat riippuvaisiksi ajasta ja paikasta. Ei ole mitään tekoa, joka olisi aina ja kaikkialla väärin. On vain tekoja jotka tiettyinä aikoina tietyissä paikoissa ovat sellaisia joita ennemmistö vastustaa ja kokee sen perusteella oikeudekseen rangaista teon tehnyttä. Esimerkiksi me suomalaiset tai eurooppalaiset olemme sitä mieltä, että naisten sukupuolielinten silpominen on väärin. Kuitenkin on kulttuureita joissa silpomista ei pidetä vääränä. Jos oikealle ja väärälle ei ole muuta määritelmää kuin enemmistön mielipide, onko silpominen silloin tuossa kulttuurissa väärin? Oli aika jolloin ihmisen pitämistä orjana ei pidetty vääränä. Tuliko orjuudesta väärä teko vasta sitten, kun enemmistön mielipide kääntyi sen vastaiseksi?

Jos on sitä mieltä, että on tekoja jotka ovat väärin ajasta ja kulttuurista riippumatta, uskoo jonkin ihmisen ulkopuolisen hyvyyden/pahuuden, oikean/väärän mittapuun olemassaoloon. Tätä mittapuuta ei voida luonnontieteen keinoin havaita. Itse kutsuisin tuota mittapuuta Jumalaksi tai Jumalan tahdoksi. Vaikka pelkän hyvyyden ja pahuuden, oikean ja väärän idean olemassaolosta on vielä pitkä matka kristillisen uskon persoonalliseen Jumalaan, on se silti vielä kauempana maailmankuvasta jonka mukaan ei ole olemassa mitään mitä ei voitaisi luonnontieteellisesti osoittaa.

Kaiken pahuuden mykistämänä on lohdullista ajatella, että on olemassa sellaista hyvää joka ei ole riippuvainen vain meistä ihmisistä.

Tyhjällä haudalla

Pääsiäisaamun ilosanoma konkretisoituu tyhjässä haudassa. Jeesuksen ylösnousemusta ei kerrota kenenkään nähneen, tyhjä hauta ja enkeli välittivät tiedon. Tyhjästä haudasta tuli suuren ilon, vapahduksen ja voiton näkyvä merkki. Jos risti ei olisi symbolina niin paljon helpompi ja selkeämpi, kantaisimmekohan kaulassamme tyhjän haudan symbolia? Mielenkiintoista, kuinka tyhjyys voi saada niin paljon merkitystä. Kuinka tyhjyys voi suorastaan täyttyä sanomasta.

Jeesuksen haudan sijainti tunnetaan edelleen. Itseasiassa Jerusalemissa on kaksikin paikkaa, joissa Jeesuksen haudan väitetään sijainneen. Näistä meille lähipäivinä on kertonut mm. Kotimaa24. Jerusalemissa on Pyhän haudan kirkko, jossa varsinaista kalliohautaa ei ole säästetty, vaan sen paikalle on rakennettu pieni kappeli ja kappelia ympäröi valtava kirkko. Toinen haudoista on puutarhahauta, joka näyttää enemmän evankeliumien kuvaamalta tapahtumapaikalta.

Yleensä kun näistä haudoista kerrotaan, muistetaan myös mainita, että puutarhahauta on enemmän protestanttien suosiossa, kun taas Pyhän haudan kirkko ortodoksien ja katolilaisten. Vaikka tällainen luokittelu ärsyttääkin, voidaan siinä ehkä nähdä jotain piirteitä eri kirkkokuntien hengellisyydestä. Voidaan ehkä sanoa, että ortodoksien ja katolilaisten mieltymyksessä näkyy ajatus pyhän sitoutumisesta tämän maailman todellisuuteen. Konkreettiset asiat, jotka ovat olleet kontaktissa pyhien ihmisten tai asioiden kanssa voivat välittää joitain siitä pyhyydestä erityisellä tavalla. Ja mikä voisi olla pyhempää kuin paikka johon Jeesuksen ruumis laskettiin ja jossa ylösnuosemus tapahtui. Ajatus siitä, että asia tai esine on ollut kontaktissa Jeesuksen kanssa on tärkeämpi kuin se, että paikka näyttää aidolta. Itseasiassa vaatimaton ulkonäkö on vain haitaksi. Pyhät asiat tai paikat on koristeltava niiden arvolle kuuluvalla tavalla. Protestantit hakenevat fyysisen kontaktin sijaan aitoa tunnelmaa ja ulkonäköä. Protestanteille vaikuttaa olevan tärkeää kuvittaa evankeliumien tapahtumapaikkoja mahdollisimman tutun oloisilla paikoilla. ”Juuri tällaiseksi olin sen kuvitellutkin”.

Ollessani Pyhällä maalla koin Raamatun paikkojen suhteen jonkinlaisen valaistuksen. Istuessani Pietarin kotitalon paikalle rakennetussa lentävän lautasen näköisessä kirkossa pyöri mielessäni monia skeptisiä kysymyksiä paikan aitouden ja merkityksen suhteen. Mitä jos paikka onkin väärä ja tuhannet ja taas tuhannet ihmiset tulevat paikalle rukoilemaan kuin harhautettuina? Juuri tämä kysymys avasi uuden oven. Ehkä paikan merkitys ei olekaan siinä, että se täysin varmasti on Pietarin kotitalo, vaan siinä, että kaikki ne ihmiset tulevat sille paikalle rukoilemaan. Kaikkien niiden ihmisten rukoukset ja usko ovat aikojen saatossa tehneet paikasta erityisen, merkityksellisen ja pyhän. Se paikka on innoittanut ja elävöittänyt tuhansien ihmisten uskoa. Se on merkityksellistä, ei se onko Pietari aivan varmasti asunut sillä paikalla.

Olen ymmärtänyt, että ortodoksisen ajattelun mukaan ikonin pyhittää sen oikea käyttö, vaikka pappi ikonin siunaakin. Ihmisten rukousten ja uskon kautta ikoni saa todellisen merkityksensä. Ajattelen, että samalla tavalla on olemassa paikkoja ja asioita joiden kautta Jumalan todellisuus tulee meitä erityisellä tavalla lähelle. Ne voivat olla hyvin henkilökohtaisia, mutta myös suuria ihmisjoukkoja liikuttavia. Uskon, että on olemassa paikkoja, joissa Jumalan läheisyyden voi jopa jollain oudolla tavalla aistia. Kirkkoja, joiden seinissä ja holveissa kuiskii vuosisatojen rukoukset. Reittejä, jotka pyhiinvaeltajien jalkojen rukoukset ovat vuosisatojen saatossa pyhittäneet. Paikkoja joissa Jumalan sydämenlyönnit tuntuvat yhtyvän omiimme.

Sikäli ei ole lainkaan ongelmallista, että Jeesuksen hautoja on kaksi. Molemmat innostavat ihmisten uskoa. Molemmat pyhittyvät oikeassa käytössä, Jumalan tekojen kirkastajana. Tyhjän haudan sanoma on loppujen lopuksi juuri siinä, että Jeesus ei enää ole siellä. Hauta ei kyennyt pidättelemään Kristusta. Kuolemallaan hän voitti kuoleman ja ylösnousemisellaan avasi meillekin tien Jumalan luokse. Tyhjä hauta on tyhjyydessään Jumalan läsnäolon ja rakkauden osoitus.

Pappeus ja ihmisoikeudet

Helsingin sanomissa kirjoitettiin pitkäperjantaina ortodoksisesta papista, jolta oli evätty oikeudet toimia pappina, koska hän oli aloittanut parisuhteen leskimiehenä. Ortodoksisen käsityksen mukaan papin on mentävä naimisiin ennen pappisvihkimystään tai elettävä selibaatissa. Uudelleenavioituminen ei ole mahdollista vaan leskeksi jääneen tulee elää selibaatissa. Uutisessa tuotiin esiin näkemys, että kyse olisi papin ihmisoikeuksien rikkomisesta. Kirkko vaatii pysymään selibaatissa, vaikka Suomen laki sallii uuden avion. Ihmisoikeuksiin on vedottu myös silloin, kun ortodoksinen kirkko väliaikaisesti perui Mitro Revon oikeudet pappintoimeen tämän toimiessa politiikassa. Samoin ihmisoikeuksien perään on kyselty evankelisluterilaisen kirkon ottaessa määräaikaisesti pappisoikeudet pois virkavelvollisuutensa rikkoneilta naisten pappeutta vastustaneilta papeilta.

Toki kaikissa näissä on kysymys ihmisten oikeuksista. Oikeudesta elää avioliitossa, oikeudesta osallistua yhteiskunnalliseen päätöksentekoon ja oikeudesta uskoa haluamallaan tavalla. Silti ihmisoikeusnäkökulma pitää sisällään vakavan sokean pisteen. Nimittäin sen, että pappeus ei ole ihmisoikeus. Pappeus ei ole yksilön vaan yhteisön. Kenellään ei ole subjektiivista oikeutta toimia pappina, vaan kirkko päättää kenellä se oikeus on. Yhtälailla kirkolla on oikeus ottaa pappeuden tuomat oikeudet pois, jos niin katsoo tarpeelliseksi. Jokaisella on myös oikeus luopua pappeudestaan. Pappeus on vapaaehtoinen päätös. Päätös joka rajaa joitain ihmisen oikeuksia. Riippuen kirkkokunnasta kuinka paljon. Ketään ei pakoteta pappeuteen tai toimimaan pappina. Jokainen pappi on siis itse päättänyt suostua oikeuksiensa rajaamiseen. Ja voi niin halutessaan luopua pappeudestaan, mikäli ei enää halua elää viran tuomien vaatimusten mukaan.

On voitava keskustella siitä, onko kirkon papeille asettamat vaatimukset järkeviä, tarkoituksenmukaisia ja tarpeellisia. Tässä keskustelussa ihmisoikeusnäkökulmallakin on sijansa. Jokaisen papin tulisi kuitenkin muistaa, että ilman yhteisöä, kirkkoa, pappeutta ei olisi. Siksi mitään papillisia oikeuksia ei ole olemassa kirkon asettamien rajojen ulkopuolella.

Mikä järki on Jeesuksen kärsimyksessä?

Ken tahtoo käydä Herran askelissa,
ken tahtoo käydä Herran askelissa,
käy tietä vehnänsiemenen:
kuin siemen hänkin kuolee,
kuin siemen hänkin kuolee.

Olemme paastonajassa edenneet kärsimysaikaan jolloin Jeesuksen kärsimykset Jerusalemissa ja Golgatan ristillä ovat erityisessä keskiössä. Tämän kaltainen kärsimyksen ja Jeesuksen tuskien korostaminen voi tuntua nykyaikana oudolta. Mihin kärsimystä edes tarvittiin? Miksi Jeesuksen piti kärsiä, jotta ihmiset voivat pelastua? Vaatiko Jumala veriuhrin? Oliko jonkun pakko kärsiä, jotta Jumalan kostonhimo voidaan tyydyttää? Näitä kysymyksiä tulee mieleen ja on niitä nähty julkisuudessakin esitettävän. Verenhimoinen ja kostonhaluinen Jumala, ei kuitenkaan tunnu oikealta. Jumala on hyvä, Jumala on rakkaus, Jumala on armollinen. Näihin määreisiin ei kostonhalu oikein sovi. Toki Jumala on myös pyhä ja oikeudenmukainen tuomari. Mutta eikö koko kristillisen uskon idea ole siinä, ettei meitä arvioida tekojemme vaan Jumalan armon kautta?

 

Hän kulkee tietä kaiken luomakunnan,

hän kulkee tietä kaiken luomakunnan.
Se täytyy loppuun kulkea.
Ja elämän se antaa,
ja elämän se antaa.

Mikä järki sitten Jeesuksen kärsimyksessä on? Miksi ruoskat, nöyryytykset ja ristin naulat? En voi uskoa, että kyseessä olisi Jumalan vaatimus, opetetaanhan meille myös, että Kristus kärsi ja kuoli meidän syntiemme tähden. Mutta mitä tekemistä minun synneilläni on roomalaisen sotilaan lyömien ruoskaniskujen kanssa? Jotta voimme tätä ymmärtää, on mietittävä mitä synti on. Synti on Jumalan tahdon vastaisia ajatuksia, sanoja, tekoja ja tekemättä jättämisiä. Siis teen jotain pahaa, tai jätän jotain hyvää tekemättä joka minun olisi mahdollista tehdä. Synti ei kuitenkaan ole vain tämänkaltaisia hetkellisiä rikkomuksia. Synti on myös ihmisen olemuksessa oleva tahra, olemme syntisiä. Olemme syntisiä, sillä teemme syntiä ja teemme syntiä sillä olemme syntisiä. Nämä ovat kolikon kaksi puolta, joita ei voi erottaa toisistaan. Ihminen, luotu hyväksi, on vääristänyt itsensä pahalla. Pyhä Jumala ja syntinen ihminen ovat erillään kuin valo ja pimeys.

Ja vuoroin polttaa helle, vuoroin routa,

ja vuoroin polttaa helle, vuoroin routa,
ja myrskytuulet pyyhkivät.
Ja pieni siemen kuolee,
ja pieni siemen kuolee.

Jotta Jumala saattoi pelastaa ihmisen, luoda uudelleen itsensä ja ihmisen välinen yhteyden, oli ihmisen syntisyydestä päästävä eroon. Sen saavuttaakseen Jumala tuli itse ihmiseksi. Jumala syntyi yhdeksi meistä. Jeesuksessa Jumala ja ihminen kohtaavat ainutlaatuisella tavalla. Pyhä ja puhdas Jumala tuli ihmiseksi. Kun maailmaan joka on synnin tahraama, paha, tuli jotain äärimmäisen hyvää, puhdasta ja pyhää, tapahtui ”hylkimisreaktio”. Pahuus ei voi sietää sellaista pyhyyttä, vaan yritti tahrata sen. Kun Jeesus ei taipunut kiusauksiin erämaassa, eikä uskonoppineiden juoniin, ei pahuus onnistunut pilaamaan hänen puhtauttaan. Vaihtoehdoksi jäi vain tuon sietämättömän pyhyyden tuhoaminen. Tällä yritän kuvata sitä, ettei ole väliä sillä milloin tai minne Jumala syntyi ihmiseksi. Vaikka hän syntyisi tämän päivän maailmassa, lopputulos olisi sama. Kateus, välinpitämättömyys, viha ja inho, kaikki pahuus, lopulta tuhoaisivat viattoman. Ei siis ole kyse Jumalan verenhimosta, vaan synnin ja pahuuden aiheuttamasta väistämättömyydestä. Ei kannata hakea syyllisiä juutalaisista, roomalaisista maaherroista tai sotilaista tai ”Ristiinnaulitse” huutavista kansanjoukoista. Jokainen ihminen, jokainen meistä, on osallinen siitä pahuudesta, joka vei Jeesuksen kärsimyksiin ja ristille.

Niin toisen täytyy kuolla toisen tähden,

niin toisen täytyy kuolla toisen tähden,
ja siemen muuttuu leiväksi.
Ja toinen ruokkii toista,
ja toinen ruokkii toista.

Maailman pahuus ei kuitenkaan voittanut. Jeesus kuoli, mutta Jumala ei voi kuolla. Kaksi ääripäätä, kaksi magneetin napaa kohtasivat ja siinä törmäyksessä syntyi jotain uutta. Se, että jokainen meistä on osallinen siitä pahuudesta joka aiheutti Jeesuksen kärsimykset seuraa se, että jokainen meistä on myös osallinen Jeesuksen voitosta tuon pahuuden yli. Maailman pahuus ei riitä voittamaan Jumalan hyvyyttä. Jeesuksen syntymä, ristinkuolema ja ylösnousemus puhdistivat ihmisluonnon ja palauttivat ihmisen yhteyden Jumalan kanssa. Tämä puhtaus on tarjolla kaikille, jotka elävät yhteydessä Kristukseen. Tuon yhteyden perusta on kasteessa. Se vahvistuu Jumalan sanan kuulemisesta ja ehtoollisen nauttimisesta, sillä näissä Kristus on itse läsnä. Jeesus on itse läsnä meidän uskossamme. Usko ei siis ole vain tiettyjen asioiden totena pitämistä, vaan syvää yhteyttä Jumalan kanssa. Yhteyttä joka muuttaa meidät olemustamme myöten.

Miten ja miksi kysymyksiä jää vielä paljon tämän mysteerin edessä. Silti se on jotain josta kaikki me voimme saada lohdutusta, olimme sitten lyötyinä tai lyöjinä. Lyötyjen rinnalla Jeesus kärsii jokaisesta iskusta jonka otat vastaan. Lyöjän iskujen tähden Jeesus on jo kuollut ja voittanut sinunkin pahuutesi.

 

Sen tien on Herra käynyt loppuun saakka,

sen tien on Herra käynyt loppuun saakka,
ja nyt hän meille kaikille
on elämä ja autuus,
on elämä ja autuus.

Virsi 61, Huub Oosterhuis. Suom. Anna-Maija Raittila

Luopumisen juhlaa

On jälleen laskiaisaika. Ensi keskiviikkona on tuhkakeskiviikko, joka aloittaa paaston ajan, pääsiäiseen valmistautumisen. Latinalaisessa Amerikassa vietetään näyttäviä karnevaaleja. Näiden juhlien tarkoitus on sama kuin meillä laskiaisen: juhlitaan vielä ennen paastoa ja syödään pois kaikki pilaantuvat ruoka-aineet, joihin ei paaston aikana kosketa. Laskiaisena ja karnevaaleissa juhlitaan siis luopumista. Sitä, että edessä on aika, jolloin monet arjessa itsestään selvät asiat laitetaan sivuun jotta voisimme tehdä tilaa muulle. Paaston itsetarkoitus ei ole lihasta tai muista ruuista kieltäytyminen vaan paaston tarkoituksena on keskittyä itsensä tutkimiseen, oman jumalasuhteen ja ihmissuhteiden hoitamiseen.

Itsensä tutkimisella tarkoitetaan sitä, että tutkitaan sydäntä, sielua ja mieltä. Etsitään ja perataan pahaa joka sisällä vaivaa ja vahvistetaan hyvää, ruokitaan rakkautta. Jumalasuhdetta hoidetaan rukoillen, jumalanpalveluksiin ja erityisesti ehtoolliselle osallistuen ja Raamattua lukemalla. Ihmissuhteiden hoitamisella en tässä tarkoita parisuhteita vaan kaikkia kontakteja ja yhteyksiä joita ihmisillä keskenään on. Paaston aikana hyvä miettiä myös sitä, mitä itse voi tehdä kaikkein huonoimmassa asemassa olevien hyväksi. Yksi tapa auttaa on osallistua Yhteisvastuu-keräykseen, jonka kohteena on tänä vuonna ylivelkaantuneet Suomessa ja Ugandan pienrahoitustoiminta.

Ortodoksisessa kirkossa laskiaissunnuntaita kutsutaan sovintosunnuntaiksi. Sovintosunnuntain palveluksessa ja sitä seuraavina päivinä pyydetään kasvokkain anteeksi lähimmäisiltä. Tämä anteeksipyytäminen on vastavuoroista. Ortodoksien tavoitteena on pyytää anteeksi kaikilta tuttaviltaan.

Mistä sinä voisit tämän paastoon aikana luopua? Ehkä sydämen katkeruudesta tai vihamielisyydestä? Olisiko se jotain, jota olisi syytä juhlia? Vaikka pyytämällä anteeksi?

Tämän blogin myötä pyydän anteeksi kaikilta niiltä joita vastaan olen rikkonut, joiden mielen olen pahoittanut, joille olen aiheuttanut surua tai ylimääräistä taakkaa. Anna minulle anteeksi. Jumala antakoon meille anteeksi.

Aina uudistuva kirkko

Kirkko elää kahden jännitteessä olevan todellisuuden kanssa. Yhtäältä kirkko on perinteen kantaja. Sen olemassaolo on kiinni siitä, että se säilyttää ja välittää eteenpäin evankeliumia joka sille on annettu. Toisaalta sen on aina uudistuttava, käännettävä tuo evankeliumi uusille sukupolville ja oltava valmis mukautumaan erilaisiin inhimillisiin kulttuureihin niin että evankeliumi voi läpäistä koko ihmisyyden. Ensimmäinen sulautuminen toiseen kulttuuripiiriin kuvataan jo Raamatussa, kun juutalais-kristillisyys kohtaa kreikkalais-roomalaisen kulttuurin. Kristinuskon voiman voi nähdä siinä, ettei se ole sidottu yhteen aikaan tai kulttuuriin.

Kirkolla on kaksi raamatullista kuvaa: vaeltava Jumalan kansa ja Kristuksen ruumis. Vaeltava Jumalan kansa on yhteisö joka on liikkeessä, se kulkee kohti Jumalaa oppaanaan Pyhä Henki ja johtajanaan itse Kristus. Tässä kuvassa on mielestäni ainakin kaksi olennaista seikkaa. Kyse on kansasta, yhteisöstä. Kukaan ei kulje yksinään. Jotta voimme päästä perille on meidän liikuttava, emme voi jäädä paikoillemme. Kirkon on kyettävä uudistumaan Pyhän Hengen ohjauksessa. Liikkeestä huolimatta, on pysyttävä polulla. Kristuksen ruumis saattaa ensi alkuun tuntua staattisemmalta kuvalta. Mutta on hyvä huomioida, että Kristuksen ruumis on elävä, ei kuollut. Elävä ruumis uudistuu, mutta pysyy silti olemukseltaan samana.

Yksi tapa kuvata Kirkon elämää on kolmio jonka kulmina ovat usko, jumalanpalvelus/rukous ja toiminta. Uskolla tarkoitan tässä sitä uskon sisältöä jota kuvataan mm. Raamatussa, uskontunnustuksissa ja tunnustuskirjoissa. Jumalanpalvelus/rukous pitää sisällään ne sanat ja tavat joita käytämme rukoillessamme ja viettäessämme jumalanpalveluksia. Lyhykäisesti voisi sanoa: Kirkkokäsikirjan sisältö. Toiminnalla tarkoitan kaikkea sitä, mitä seurakunnissamme tapahtuu: kasvatusta, diakoniaa, rakkauden tekoja, lähetystyötä jne. Myös kirkon organisaatiorakenne ja kirkkojärjestys kuuluu mukaan tähän kulmaan. Nämä kolme kulmaa ovat suhteessa toisiinsa. Usko ohjaa sitä miten rukoilemme, toisaalta usko saa näkyvän muodon jumalanpalveluksissamme. Usko johtaa meitä rakkauden tekoihin, usko ilman tekoja on kuollut. Jumalanpalveluksesta meidät lähetetään palvelemaan maailmaa. Uskomme sisältö vaikuttaa siihen, millainen organisaatiorakenne meillä on, samoin siihen, puhutaanko virkaan siunaamisesta tai vihkimisestä.

Kolmio on taso, sillä kaikki asiat kirkossamme liittyvät näihin kaikkiin, eikä mikään ole puhtaasti vain yhdessä kulmassa. Kirkkoa uudistettaessa on punnittava uudistusta kaikkien näiden näkökulmien kautta. Esimerkiksi diakonaattiuudistus vaikuttaa kaikissa näissä kulmissa. Jos jokin puoli jää päätösten valmistelussa huomiotta, on suuri vaara, että päätöksestä tulee huono tai jatkuvia riitoja aiheuttava. Uudistaminen vain uudistamisen tähden on typerää ja jokaisella uudistuksella on oltava perusteensa niin uskon, rukouksen kuin toiminnankin näkökulmasta. Kirkon on uudistuessaan kyettävä pohtimaan käytännön kysymysten lisäksi perimmäistä totuutta. Tämä tekee kirkollisesta päätöksen teosta vaikeaa ja hidasta. Silti kirkossamme on kyettävä päätöksiin ja uudistuksiin, ja nopeammassa aikataulussa kuin tähän asti on tehty. Paikalleen jämähtänyt kirkko ei ole elävä eikä kykene toimimaan ajassaan.

Toimiva kirkollinen päätöksenteko vaatii teologista pohdintaa, perinteen, käytännön ja ihmisen tuntemusta sekä hellittämätöntä rukousta.

Kirkon rakennemuutoksesta

Ensimmäisen oman bloggaukseni teemaksi tuli varsin kuivakas kirkon rakennemuutos, syytän ehdokkuutani kirkolliskokousvaaleissa. Koska asia ei ole ihan yksinkertainen, tuli bloggauksesta myös varsin pitkä. Toivottavasti jaksat silti lukea sen. Katson, että kirkon rakennemuutos on ensi istuntokauden tärkein kysymys. Asia jossa on edettävä nopeammin ja päättäväisemmin kun on tähän asti kirkossa totuttu.

Kirkossamme on viimeaikoina keskusteltu paljon rakennemuutoksesta. Keskustelun lomassa on välkkynyt uusia termejä kuten ”rovastikuntamalli” ja ”hiippakuntamalli”. Mistä tässä asiassa on oikein kyse? Miksi kirkon on ylipäätään ruvettava muuttelemaan mitään? Yritän seuraavaksi vähän kuvata mistä on kyse. Täysin objektiivinen tuo kuvaus ei ole, sillä minulla on asiassa väkevä mielipide.

Miksi rakennemuutos?
Kirkkoamme on kohdannut ja kohtaa useat haasteet jotka pakottavat meidät joka tapauksessa jollain tavalla muuttumaan. Kirkon jäsenmäärän laskiessa tulot vähenevät, kuitenkaan työ ei vähene samassa suhteessa. Itseasiassa kirkon työstä tulee entistä haastavampaa. Kirkko kun ei palvele vain jäseniään vaan on kaikkia varten ja haluaa sanomallaan tavoittaa kaikki. Jotta pystyisimme vastaamaan tulojen vähenemisen haasteeseen on meidän kyettävä vähentämään menoja. Koska henkilöstökustannukset ovat kirkon suurin menoerä on selvää, että myös niistä joudutaan karsimaan. On etsittävä keinoja, joilla henkilöstön vähennykset kohdentuisivat enemmän tukitoimiin (hallinto) kuin varsinaiseen perustyöhön.

Seurakunnat ovat kasvavassa määrin eriarvoisessa asemassa tulojen suhteen. Kasvavat kaupunkikeskukset ja niiden isot yhtymät keräävät enimmät veroeurot kun monet maaseudun seurakunnat kärsivät jatkuvasti laskevista tuloista. Keskusrahaston kautta tuetaan köyhimpiä seurakuntia, mutta pidemmän päälle tämän kaltainen tulonsiirto ei ole järkevää. On mietittävä keinoja, kuinka verotulot saadaan luontevasti jakautumaan tasaisemmin niin, että kirkko pystyy palvelemaan koko suomen alueella.

Kuntaliitokset ovat luoneet jättimäisiä seurakuntia ja pakottaneet seurakuntia liitoksiin silloinkin kun se ei niiden omien lähtökohtien mukaan ole tarpeellista. On syntynyt epäinhimillisen kokoisia seurakuntia ja outoja hallintohimmeleitä. Nykyisessä kehityksessä on täysin kadonnut ymmärrys seurakunnasta jumalanpalvelukseen kokoontuvana yhteisönä. Tilalle on tullut seurakunnan määrittely hallinnollisena yksikkönä. On mietittävä kuinka seurakuntia voidaan suojella jatkuvalta liitosruljanssilta ja kuinka seurakunnat voidaan pitää inhimillisen kokoisina toimintayksikköinä. Tämä on myös seurakunnille mahdollisuus: pienten kuntien kadotessa voi seurakunta edelleen ylläpitää paikallista identiteettiä. Hallituksen kuntauudistuksen läpimeno on vielä epävarmaa, mutta toteutuessaan se tarkoittaa kirkolle historiallisen suurta muutosta muiden sanelemana.

Kirkko on kadottanut jotain omasta olemuksestaan pitäytyessään historian mukanaan tuomassa vahvassa kunnan ja seurakunnan liitoksessa. Olemme antaneet muiden määritellä itseämme, uudistuksia on tehty helpoimman ja pienimmän muutoksen kautta eikä asioita ole arvioitu kirkon omista lähtökohdista käsin. Olisi aika katsoa koko kirkon hallintoa ja rakenteita ja miettiä miten kirkko voitaisiin rakentaa niin, että se palvelee tarkoitustaan.

Miten voimme rakenteita muuttaa?
Kirkko ei voi järjestellä hallintoaan aivan miten sattuu. Se on julkisyhteisönä sidottu tiettyihin pelisääntöihin ja edustukselliseen demokraattiseen päätöksentekoon. Kuntaveron yhteydessä kerättävä kirkollisvero asettaa myös rajoitteita.

Kirkollisvero pitää meitä jollain tavoin sidottuina kuntarajoihin. Jos haluamme jatkossakin pitää kiinni kirkollisverosta voi yhden kunnan alueella olla vain yksi seurakuntatalous. Tämän vuoksi suurissa kaupungeissa on seurakuntayhtymiä. Yhtymä ei kuitenkaan ole järkevä malli parin maalaisseurakunnan yhteenliittämiseksi, tämä todettiin mm. Uudessakaupungissa jossa yhtymä purettiin ja siirryttiin yhden ison seurakunnan malliin. Mikään ei kuitenkaan estä sitä, että yhden seurakuntatalouden alueella voisi olla useampia kuntia. Jos jatkossa hallinnollinen yksikkö ja toiminnallinen yksikkö erotettaisiin selkeämmin toisistaan voitaisiin hallintoa hoitaa usean kunnan alueella yhdessä ja kuitenkin olla toiminnallisesti itsenäisiä seurakuntia.

Periaatteessa koko Suomi voisi olla yhtä kirkollista hallintoalluetta. Tuolloin kirkon keskushallinto hoitaisi hallinnolliset tehtävät ja seurakunnat toiminnan. Koko valtakunnassa olisi yksi kirkollisveroprosentti ja jäsenet kuuluisivat suoraan ”kirkkoon”. Näinhän iso osa jäsenistöstä mieltää tälläkin hetkellä. Moni, itseni mukaan lukien, on kuitenkin sitä mieltä, että yhden hallintoyksikön malli olisi jo liian suuri ja kaukana toimiakseen hyvin. Pienempinä liitosmahdollisuuksina on esitetty hiippakuntia ja rovastikuntia. Näille on siis annettu nuo nimet ”rovastikuntamalli” ja ”hiippakuntamalli”.

Rovastikunta- ja hiippakuntamallin arviointia
Monen ensireaktio lienee, että rovastikuntamalli tuntuu luontevammalta. Hallinto pysyisi lähempänä seurakuntia ja olisi pienuudessaan ehkä joustavampi. Jopa piispa Häkkinen on tv-uutisissa puoltanut juuri rovastikuntamallia. Itse olen sitä mieltä, ettei rovastikuntamalli vastaa riittävästi edellä kuvattuhin haasteisiin. Rovastikunnat eivät ole tarpeeksi laajoja, jotta taloudellinen eriarvoisuus saataisiin kuriin. Ongelma on myös se, ettei rovastikunnilla ole tällä hetkellä olemassa olevaa hallinto- tai päätäntärakennetta. Olisi palkattava päätoimisia lääninrovasteja, perustettava rovastikuntavaltuusto ja neuvosto, koottava seurakuntien hallintohenkilöstöä yhteen virastoon ja luotava rovastikuntavirastot. Lopputulos vaikuttaa vahvasti siltä, ettei hallintohenkilöstö kevene yhtään, pahimmassa tapauksessa syö vain enemmän resursseja. Päätoiminen lääninrovasti taas olisi kirkon perinteen näkökulmasta kummajainen. Hän olisi piispa, ilman piispan oikeuksia.

Hiippakuntatasolla taas kaikki tarvittavat elimet ovat jo olemassa. Hiippakuntavaltuusto, kapituli jne. On selvää, että niitä olisi muokattava vastaamaan uuden hallinnon tarpeita, mutta uskon, että keskittämällä hallinto hiippakuntiin voitaisiin säästää rutkasti. Hiippakunta on siis tarpeeksi iso, mutta samalla lähellä seurakuntia. Jos koetaan, että hiippakunnat ovat tähän tarkoitukseen liian suuria, on mielestäni parempi vaihtoehto tarkastella hiippakuntien lukumäärää ja kokoa uudestaan kuin perustaa n. 60 rovastikuntahallintoa. Hallintorakenteille tyypillistä paisumista voidaan välttää, asettamalla hallinnolle menokatto. Hallinnolliset menot eivät saisi ylittää jotain tiettyä prosenttimäärää talousarviosta.

Käytännössä hiippakuntamalliin siirtyminen tarkoittaisi sitä, että hiippakunta hoitaisi talous- kiinteistö ja henkilöstöhallinnon ja hallinnoisi kirkon omaisuutta alueellaan. Koko hiippakunnan alueella olisi yksi kirkollisvero. Yhtymät ja toimimattomat seurakuntaliitokset voitaisiin purkaa. Hiippakuntavaltuusto jakaisi seurakunnille toimintamäärärahan. Seurakunnat taas olisivat toiminnassaan mahdollisimman itsenäisiä. Kirkon jäsenyys olisi hiippakuntakohtaista, mutta jokainen kuuluisi edelleen myös seurakuntaan. Malli mahdollistaisi kuitenkin seurakuntalaisille seurakunnan vaihdon hiippakunnan sisällä, mikäli siihen haluttaisiin mennä. Seurakunnat olisivat edelleen alueellisesti rajattuja ja kattaisivat koko suomen. Seurakunnat kantaisivat parokiaalista vastuuta alueensa kaikista asukkaista ja hoitaisivat kirkkolain niille uskomat tehtävät. Kun ainoastaan hiippakunnan rajojen olisi noudatettava kuntarajoja, vain hiippakunnan rajat ylittävä kuntaliitos vaikuttaisi kirkon elämään.

Hiippakuntamalli toteuttaisi klassista kirkko-oppia, jossa seurakunta on jumalanpalvelukseen kokoontuva yhteisö ja hiippakunta näiden ykseyden ilmaus. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että kirkolliskokouksen seuraavalla istuntokaudella tulisi vastata kuntauudistukseen ja muihin haasteisiin niin, ettemme joudu ajelehtimaan tahdottomina muiden päätösten mukana vaan voimme itse määrätä tuleivaisuudestamme. Hiippakuntamalli vastaa parhaiten kaikkiin edellä esitettyihin haasteisiin.