Riippumatta kenenkään mielipiteistä, Suomi on tänäpäivänä monikulttuurinen yhteiskunta. Yhteinäiskulttuurin aika on ohi. Suomessa asuu ihmisiä, jotka tulevat erilaisista kulttuureista ja joiden maailmankatsomus rakentuu hyvin erilaisille perustoille. Tämä ei tietenkään ole mikään uusi ilmiö, näin on oikeastaan aina ollut, kaikkialla, jo paljon ennen kansallisvaltioiden syntymistä. Monikulttuurisuuden asettamaan haasteeseen on eri aikoina ja eri paikoissa vastattu hyvin eri tavoin. Monesti yhden kansan tai valtion sisällä on pyritty yhtenäisyyteen vaikka väkivalloin, jotta voitaisiin keinotekoisesti saavuttaa kansallinen yhtenäisyys. Tästä on seurannut monenlaisia vainoja ja tekoja jotka rikkovat ihmisyyttä vastaan.
Nyky-yhteiskuntaa useimmat haluavat rakentaa monikultturisuuden varaan. Usein vain tätä monikulttuurisuutta pyritään kuitenkin toteuttamaan siirtämällä uskonnot yhteisestä ”julkisesta tilasta” yksityiseen. Kyseinen ajatus perustuu ajatukseen uskonnon yksityisestä luonteesta ja julkisen tilan neutraaliudesta sekä ajatukseen uskontojen poissaolosta jotenkin "neutraalina tilana".Tällaisen ajttelun kanssa en voi olla samaa mieltä. Asiaa on vaikea selittää, mutta ehkä voisin (aavistuksen ontuvasti) verrata sitä esim. ekologiseen ajatteluun. Uskonto määrittää ihmistä kokonaisuutena, se ei jokin ihmisen osa joka otetaan esiin vain muiden katseilta piilossa. Monelle uskonnolliselle ihmiselle uskonto määrittää koko olemusta ja antaa perustan ja syyn kaikelle mitä tehdään. Toisaalta uskonto on lähes kaikissa muodoissaan yhteisöllistä, ei siis yksityisen ihmisen omaa vaan yhteisössä jaettua. Jos tällaisen uskonnon pakottaa vain "yksityiseen tilaan", tekee ihmisille väkivaltaa. Ontuva vertaus voisi siis olla, esimerkiksi se, voiko väittää ekologisen elämäntavan olevan yksityisasia joka ei kuuluu julkiseen piiriin. Voiko silloin ekologisesti ajatteleva ihminen julkisesti pyöräillä tai vaikka vaatia parempaa julkista liikennettä? Ekologisuus on myös asia, joka koskee laajempaa joukkoa ihmisiä, täysin yksityistä siitä ei siis voi tehdä millään. Molemmissa on myös kyse elämän arvoista, jotka kaikki lopulta perustuvat "uskonnollisuuteen" ts. ovat empirian ulkopuolella, eikä niitä voi lopulta perustellla muulla kuin käyttämällä käsitteitä kuten "hyvä", "paha", "oikein" tai "väärin". (En mene tähän nyt enempää, ehkä aiempi blogini ”Oikea, väärä ja Jumalan olemassaolo” voi hiukan avata tätä ajatusta)
Minua on jo pitkään hämmentänyt, kuinka usein samat ihmiset julistavat monikulttuurisuuden ilosanomaa ja ovat sitä mieltä, että uskonto ei saa näkyä tai kuulua. Uskonto on yksityisasia vain hyvin pienessä osassa ihmiskunnan kulttuureita. Ajatus perustuu valistuksen ja ehkä pietisminkin periaatteisiin. Tällaisesta monikulttuurisuudesta tulee itseasiassa hyvin kapeaa, vain pienen joukon ehdoilla toimivaa kulttuuria. Ei siis todellista monikulttuurisuutta, vaan jälleen yhden ajattelutavan dominointia. Todellinen monikulttuurisuus on yhteiskunnallinen malli, jossa eri tavoin uskovat ja ajattelevat elävät rauhassa yhdessä ja rakentavat yhteiskuntaa jossa kenenkään ajattelutapa, uskonnollinen tai uskonnoton, ei dominoi toisen yli. Toki tämä on vaikeaa, jos ei jopa mahdotonta. On myös periaatteita, kuten ihmisoikeudet, joiden tulee ohjata elämää. Vaikeus tai edes mahdottomuus ei kuitenkaan saa olla syynä siihen, että vain yhden maailmankatsomuksen annetaan jyrätä muiden yli. Ja kyllä, myönnän, että edustamani uskonnon kannattajat ovat syyllistyneet edellä kuvaamaani jyräämiseen vuosisatoja, silti sekään ei oikeuta toimimaan väärin.
Muutama esimerkki. Ulkomainen olympiavoittaja kiittää haastattelussaan Jumalaa. Haastattelija kääntää kaiken muun, paitsi urheilijan kiitokset Jumalalle. Ilmeisesti haastattelija oli sitä mieltä, ettei YLE:n urheilulähetyksessä sovi viitata uskontoon. En tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Tämän hetken uskonnonopetuksen mallin perusperiaatteet taas ovat hyvä esimerkki aidosta monikulttuurisuudesta. Kullekin opetetaan valtion koulussa, valtion määrittelemin opetussunnitelmin ja kouluttamin opettajin, omaa uskontoa. En väitä, että nykyinen järjestelmä on kaikissa yksityiskohdissaan täydellinen, mutta lähtökohdiltaan se on positiivisella tavalla monikulttuurinen. Luterilaisen ja ortodoksisen kirkon verotusoikeus on myös hyvä esimerkki positiivisesta suhtautumisesta uskontoihin. Tämän rinnalle tarvittaisiin kuitenkin jokin jäsenmäärään perustuva toiminta-avustus pienemmille rekisteröidyille uskonnollisille yhteisöille. Niillä kun ei ole verotusoikeudesta vastaavaa hyötyä. Aito monikulttuurisuus suhtautuu kulttuuriseen kirjoon positiivisesti, näkee eri kulttureissa hyvää ja pyrkii tukemaan niiden hyviä puolia. Tällä tavalla voidaan käydä kohti yhteiskuntaa jossa kenenkään ei toivottavasti tarvitse kokea tulevansa kohdelluksi epäoikeudenmukaisesti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti