Vielä pidemmälle haluan mennä, sillä sanon, ettei pappi edes siunaa ehtoollista. Ehtoollisen siunaa aina Kristus. Jos lyön naulan seinään vasaralla, en sano vasaran naulanneen tuota naulaa. Yhtälailla pappi ei siunaa, vaan Jeesus. Johannes Kastajan hengessä: ”Hänen on tultava suuremmaksi, minun pienemmäksi” (Joh. 3:30). Itseasiassa minuuteni on tultava niin pieneksi, että se katoaa hetkittäin kokonaan.
Miksi näin? Yksi syy on siinä, että ehtoollinen ei ole taikuutta. Taikuus on sitä, että joku tietyn riitin kautta vaikuttaa johonkin tämän maailman asiaan sitä muuttavasti. Ehtoollinen ei ole taikuutta, koska se ei ole papin toiminnasta kiinni. Papin sanat tai eleet eivät saa Kristusta läsnäolevaksi ehtoollisella, vaan Jumalan itsensä toiminta. Papin suun rukoillessa rukoukseen yhtyy läsnä oleva seurakunta. Korkeintaan voin sanoa, että seurakunta siunaa ehtoollisen, silloinkin ”Kristuksena”. On siis syytä ymmärtää, että Jeesuksen asetusanojen ”taianomainen” lausuminen ei tee ehtoollista vaan (pienenkin) seurakunnan läsnäollessa, jumalanpalveluksen yhteydessä lausuttu rukous johon kuuluu Isän pelastavien tekojen muistaminen, Kristuksen omat sanat ehtoollista asetettaessa sekä Pyhän Hengen avuksi pyytäminen. Tällainen ehtoollisrukous tuo ilmi, että koko kolmiyhteinen Jumala toimii ehtoollisella. Sanomattakin on selvää, että tarvitaan myös leipää ja viiniä.
Tästä seuraa myös se, että papin minuuden kadotessa, tulee kadota myös papin omat ratkaisut esimerkiksi messun tai ehtoollisrukouksen sisällön ja ehtoollisen vieton ajan tai paikan suhteen. Yksittäinen pappi ei voi tarkoituksella tehdä muutoksia ehtoollisrukoukseen, ainoastaan kirkolla on siihen mahdollisuus. Kirkko yhteisönä, maanpäällisenä Kristuksen ruumiina (vaikka monella tapaa vajavaisena) on lähinnä Kristusta mitä voimme tässä maailmassa päästä. Kirkko asettaa ne rajat, joiden sisäpuolella seurakunta tai pappi tekee omat valintansa. (Tässä kohtaa on syytä todeta, etten halua väittää vain Suomen evankelis-luterilaisen kirkon edustavan Kristuksen ruumista, vaan ennemminkin pahoitella kirkon jakautunutta tilaa) Ehtoollinen tapahtuu siis aina vain kirkon ja seurakunnan yhteydessä ja on siihen sidottu.
Miksi tämä on niin tärkeää, että tästä kannattaa vouhkata? Paavali kirjoittaa: ”Eikö malja, jonka me siunaamme, ole yhteys Kristuksen vereen? Ja eikö leipä, jonka me murramme, ole yhteys Kristuksen ruumiiseen? Leipä on yksi, ja niin mekin olemme yksi ruumis, vaikka meitä on monta, sillä tulemme kaikki osallisiksi tuosta yhdestä leivästä.” (1. Kor. 10:16-17)
Ehtoollisliturgian toimittaja ei "aseta" ehtoollista. Siitä olen samaa mieltä. Kyseessä on virheellinen sanankäyttö, josta on syytä päästä eroon. Ehtoollisen asettaja on Kristus, jonka käsky viettää tätä ateriaa on se asettaminen. En ole siis myöskään koskaan asettanut ehtoollista. En ehtoollista - siis tätä sakramenttia enkä sen viettämistä, messua, siunannutkaan. Mutta leivän ja viinin olen ehtoollisrukouksella ja asetussanoilla siunannut, niin että niistä on tullut Herran ruumis ja veri, ja tämän olen ymmärtänyt perustuvan ordinaatiossa saamaani valtuutukseen, jota meidän kirkkomme traditio ei nimitä konsekraatiovoimaksi, vaikka sitäkään nimitystä ei ole syytä pitää harhaoppisena. Siellä, missä puhutaan "voimasta" tai "kyvystä", ollaan täysin tietoisia siitä, että voiman tai kyvyn käyttö rajoittuu tiettyyn tilanteeseen: en voi mennä kaapille, ottaa sieltä leipää, lukea tietyt luvut, minkä jälkeen käsissäni onkin Kristuksen ruumis. Mutta jos voimakkaasti painotetaan papin - siis pappeuden - roolin jäämistä taka-alalle, niin siitä saattaa seurata se väärinkäsitys, että ehtoollisen vietto voidaan (ainakin poikkeustilanteissa) suorittaa myös ilman pappia. Jos luterilaisesta tunnustuksesta johdetaan tämän suuntaisia ajatuksia, niin ne ovat nähdäkseni puolisentoista vuosituhatta ehtoollisen asettamista nuorempia, joihin on syytä suhtautua sen mukaisella vakavuudella.
VastaaPoistaHyvä tarkennus. En haluaisi tekstiäni luettavan niin, että sillä perusteltaisiin erityisen viran tarpeettomuutta. Päinvastoin. Pidän ensiarvoisen tärkeänä, että kirkossa vihitään virkaan henkilöitä jotka mm. hoitavat sakramentteja. Juurikin niin, että ordinaatiossa papit valtuutetaan toimimaan koko kirkon ja seurakunnan puolesta tässä tehtävässä, samalla heidät rukouksen ja kätten päälle panemisen kautta jollain tavalla erotetaan seurakunnan joukossa erityiseen virkaan. Uskon Jeesuksen itsensä asettaneen myös erityisen viran, valitessaan apostolit, valtuuttaessaan heidät "avainten vallalla" ja lähettäessään heidät. Kirkon virka ei siis ole vain "toimiva järjestely", vaan Kristuksen asettama ja kirkolle välttämätön.
Poista