Liityin tänään kirkkoon. Kirkko johon liityin on Anglikaaninen kirkko Suomessa. Tämän kirkon kanssa Suomen evankelis-luterilaisella kirkolla on yhteistyösopimus nimeltä Porvoon yhteinen julkilausuma tai Porvoon sopimus. Tuo sopimus mahdollistaa kaksoisjäsenyyden näissä kirkoissa. Olen siis edelleen luterilainen, mutta nyt myös anglikaani.
Liittyminen toiseenkin kirkkoon ei ollut mikään yht'äkkinen päähänpisto. Olen jo pitkään kokenut anglikaanisuuden olevan osa identiteettiäni. Teologian opiskeluissani keskityin paljolti anglikaaniseen kirkkoon. Opiskelujen edetessä huomasin monissa asioissa ajattelevani ja uskovani kuten anglikaanit. Toki kahden kirkkoni käsitykset ovat hyvin lähellä toisiaan, eihän yhteistä sopimusta olisi muuten syntynytkään. Silti painotuseroja on. Anglikaanisesta kirkosta olen muun muassa löytänyt vahvemman painotuksen kirkon katolisuudesta (tässä yhteydessä syytä erottaa roomalaiskatolisesta kirkosta) ja muutenkin vahvemman kirkko-opin. Hyvin tärkeä painotus minulle on myös se, ettei anglikaanisessa kirkossa ole luterilaisia tunnustuskirjoja vastaavia asiakirjoja, vaan anglikaanisen kirkon usko näkyy ja saa muotonsa jumalanpalveluselämässä. Tätä periaatetta kutsutaan latinaksi "Lex orandi - Lex Credendi" eli rukouksen laki on uskon laki.
Opiskellessani Helsingissä osallistuin silloin tällöin anglikaanisen seurakunnan toimintaan ja ystävystyin seurakunnan papin Rupert Moretonin kanssa. Hänestä tuli yksi esikuvistani pappina. Moni muukin ystäväni on ollut saattamassa ja kulkemassa rinnallani tällä tiellä. Valmistuttuani ja muutettuani Turkuun, olen osallistunut täällä kansainvälisen seurakunnan jumalanpalveluksiin ja käynyt välillä siellä palvelemassa pappinakin. Muutama vuosi sitten sain luvan toimittaa Englannin kirkon palveluksia (Permission to Officiate). Tavallaan siitä lähtien olen ollut myös Englannin kirkon pappi. Oikeastaan siis liittymiseni tekee todeksi sen mikä pitkälti on jo olemassa.
Olen ollut hiukan yllättynyt tunteista, joita liittymiseni on minussa herättänyt. Vaikka en ole jättänyt luterilaista kirkkoa, olen edelleen yhtä lailla sen jäsen, olen silti miettinyt olenko jollain tavalla "luopio" liittyessäni myös toiseen kirkkoon. Hämmentävää. Toisaalta olen samalla iloinnut siitä, että liittyminen anglikaaniseen kirkkoon jollain tavalla tekee todeksi oman itseni.
Kaksoisjäsenyydellä on myös vahva ekumeeninen ulottuvuus. Mitä enemmän kirkoillamme on yhteisiä jäseniä, sitä läheisemmäksi ne toisiaan tulevat. Tavallaan kasvavat yhteen. Toisaalta, kirkkoon ei tulisi liittyä ilman seurakuntayhteyttä. Kyse ei siis saa tai voi olla vain ekumeenisesta asenteesta tai omasta identiteetistä, vaan siitä, että näin voin olla aidommin osa sitä yhteisöä johon jo jollain tavalla koen kuuluvani. Tästä eteenpäin kannan mukanani kahta perinnettä, toistensa kaltaista ja silti vähän erilaista. Samalla minua kantaa kaksi yhteisöä, molemmat jäseniä yhdessä Kristuksen ruumiissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti