Pari päivää sitten julkaistiin Kirkon tutkimuskeskuksen tutkimus, jossa Miia Leinonen ja Kati Niemelä tutkivat sitä mitä kirkossakävijät odottavat jumalanpalvelukselta. Tutkimus oli mielenkiintoinen lukukokemus. Vaikka toki sitä lukiessa oli muistettava, että se tavoitti vain kirkossa kävijöitä, satunnaisia ja vakituisia, muttei niitä jotka eivät käy kirkossa. Kirkossa käymättömien odotuksista olisi mielenkiintoista kuulla enemmän. Ei siksi, että jumalanpalveluksen tulisi muokata täyttämään kaikki mahdolliset odotukset, mutta ihmisten kuuleminen teologisen perinteen rinnalla, ikäänkuin dialogissa, olisi toivottavaa.
Tutkimuksessa selvisi, että kirkossakävijät odottavat tunnekokemuksia: rauhoittumista, hiljentymistä ja voimaa arkipäivään. Moni odotti myös ehtoollista, Jumalan sanaa ja uskon vahvistumista. Näin ollen pelkkä rauhallinen tunnelmointi ei riitä, vaan tarvitaan sekä tunnelmaa että sisältöä. Varsin moni toivoi myös tulevansa hoidetuksi ja kohtaavansa armollisuutta. Monet uudistukset, joita kirkossamme toteutettu jumalanpalvelusuudistus on tuonut, saivat kiitosta. Uudistukset näyttäisivät siis palvelevan ainakin kirkossa kävijöitä. Kokemukset olivatkin myönteisempiä nyt kuin aiemmissa vastaavissa tutkimuksissa. Paljon odotuksia tuli juuri pappien suuntaan, on oltava välitön lämmin ja mukava. Papin pitää olla myös hyvin valmistautunut.
Tunnekokemusten toivossa ei mielestäni ole mitään vikaa. Messun on liikutettava, ilahdutettava, kosketettava sekä ilmaisutavallaan että sanomallaan. (Positiivinen) Ongelma tulee siinä, että me ihmiset olemme niin erilaisia. Sen mikä koskettaa toista, kokee joku toinen hengettömänä teatterina tai ärsyttävänä intoiluna. Me olemme erilaisia myös uskoa eläessämme. Mutta tämä erilaisuus on oltava rikkaus. Erilaisuus ei ole mikään synnin sivutuote, vaan luomisessa annettu lahja. Tähän erilaisuuteen kirkossamme kiinnitetään mielestäni liian vähän huomiota. Tai jos kiinnitetään, yleensä se nähdään negatiivisena ja riidan aiheena. Usein se jakaa meitä eri leireihin joissa ringin sisällä olevat ovat ”meitä” ja ulkona ”nuo” ovat ”muita”. Näin ei saisi olla. Positiivisella tavalla tätä erilaisuutta voitaisiin tukea suurissa kaupungeissa, joissa on lähietäisyydellä usea kirkko ja seurakunta. Seurakuntien tulisi keskenään sopia profiloitumisesta. Isoissa kaupungeissa voisi olla karismaattinen, korkeakirkollinen ja matalakirkollinen seurakunta. Yhdessä seurakunnasssa voitaisiin taas keskittyä hiljaisuuden viljelemiseen kun toisessa panostettaisiin perheiden toimintaan. Seurakuntien historiasta ja käytettävistä tiloista löytyy varmasti sopivia viitteitä, kuinka mikäkin seurakunta sopii profiloida. Samalla tulisi porrastaa jumalanpalvelusten alkamisaikoja. Tämä ei tietenkään tarkoita, että profiloinnin jälkeen muunlainen toiminta on ehdottomasti kiellettyä, vaan profiili toimisi yleisenä kantavana toimintatapana, joka näkyy seurakunnan elämässä. Profilointi tehtäisiin toteuttamalla niitä mahdollisuuksia, joita nykyinen kirkkokäsikirja antaa, messun voi tätä nykyä toteuttaa hyvin monella tavalla. Käsikirja antaisi kuitenkin raamit, joiden sisällä pysymällä pysytään yhteisesti sovitussa uskontulkinnassa.
Profilointi toki vaatii papistolta ja kanttoreilta paljon, kukaan ei voi toteuttaa täydestä sydämestä jotain, jota ei tunne omakseen. Pappien ja kanttoreiden olisi siis löydettävä itselleen sopiva seurakunta. Myönnettäköön, että alkuun tämä voisi olla käytännössä hankala järjestää. Samalla papeille tulisi tärkeä vastuu. Pappien tulisi ymmärtää, että kirkon ykseys rakentuu sen tunnustaman uskon varaan, ei jumalanpalvelustapojen varaan. Pappien tulisi siis torpata kaikki lahkoutuminen, ulkopuolelle sulkeva me-henki ja viedä kohti ykseyden ymmärtämistä. Jotta tämä on mahdollista papiston tulee tuntea oman jumalanpalvelustavan lisäksi muut perinteet. Hyvät puolet ja uhat yhtälailla omasta kuin muidenkin perinteistä. Lisäksi tarvitaan entistä parempaa kirkkokäsikirjan tuntemusta. Papeilta vaadittaisiin asiantuntemusta ja omistautumista kirkon yhteyden säilyttämiselle.
Seurakuntia profiloimalla annetaan erilaisten kristittyjen toteuttaa uskonelämäänsä itselleen parhaalla tavalla, samalla mahdollistaen kirkon ykseyden säilymisen. Se toisi jumalanpalveluksen enemmän seurakuntaelämän keskiöön. Sen sydämeksi ja sieluksi.
Tutkimuksessa selvisi, että kirkossakävijät odottavat tunnekokemuksia: rauhoittumista, hiljentymistä ja voimaa arkipäivään. Moni odotti myös ehtoollista, Jumalan sanaa ja uskon vahvistumista. Näin ollen pelkkä rauhallinen tunnelmointi ei riitä, vaan tarvitaan sekä tunnelmaa että sisältöä. Varsin moni toivoi myös tulevansa hoidetuksi ja kohtaavansa armollisuutta. Monet uudistukset, joita kirkossamme toteutettu jumalanpalvelusuudistus on tuonut, saivat kiitosta. Uudistukset näyttäisivät siis palvelevan ainakin kirkossa kävijöitä. Kokemukset olivatkin myönteisempiä nyt kuin aiemmissa vastaavissa tutkimuksissa. Paljon odotuksia tuli juuri pappien suuntaan, on oltava välitön lämmin ja mukava. Papin pitää olla myös hyvin valmistautunut.
Tunnekokemusten toivossa ei mielestäni ole mitään vikaa. Messun on liikutettava, ilahdutettava, kosketettava sekä ilmaisutavallaan että sanomallaan. (Positiivinen) Ongelma tulee siinä, että me ihmiset olemme niin erilaisia. Sen mikä koskettaa toista, kokee joku toinen hengettömänä teatterina tai ärsyttävänä intoiluna. Me olemme erilaisia myös uskoa eläessämme. Mutta tämä erilaisuus on oltava rikkaus. Erilaisuus ei ole mikään synnin sivutuote, vaan luomisessa annettu lahja. Tähän erilaisuuteen kirkossamme kiinnitetään mielestäni liian vähän huomiota. Tai jos kiinnitetään, yleensä se nähdään negatiivisena ja riidan aiheena. Usein se jakaa meitä eri leireihin joissa ringin sisällä olevat ovat ”meitä” ja ulkona ”nuo” ovat ”muita”. Näin ei saisi olla. Positiivisella tavalla tätä erilaisuutta voitaisiin tukea suurissa kaupungeissa, joissa on lähietäisyydellä usea kirkko ja seurakunta. Seurakuntien tulisi keskenään sopia profiloitumisesta. Isoissa kaupungeissa voisi olla karismaattinen, korkeakirkollinen ja matalakirkollinen seurakunta. Yhdessä seurakunnasssa voitaisiin taas keskittyä hiljaisuuden viljelemiseen kun toisessa panostettaisiin perheiden toimintaan. Seurakuntien historiasta ja käytettävistä tiloista löytyy varmasti sopivia viitteitä, kuinka mikäkin seurakunta sopii profiloida. Samalla tulisi porrastaa jumalanpalvelusten alkamisaikoja. Tämä ei tietenkään tarkoita, että profiloinnin jälkeen muunlainen toiminta on ehdottomasti kiellettyä, vaan profiili toimisi yleisenä kantavana toimintatapana, joka näkyy seurakunnan elämässä. Profilointi tehtäisiin toteuttamalla niitä mahdollisuuksia, joita nykyinen kirkkokäsikirja antaa, messun voi tätä nykyä toteuttaa hyvin monella tavalla. Käsikirja antaisi kuitenkin raamit, joiden sisällä pysymällä pysytään yhteisesti sovitussa uskontulkinnassa.
Profilointi toki vaatii papistolta ja kanttoreilta paljon, kukaan ei voi toteuttaa täydestä sydämestä jotain, jota ei tunne omakseen. Pappien ja kanttoreiden olisi siis löydettävä itselleen sopiva seurakunta. Myönnettäköön, että alkuun tämä voisi olla käytännössä hankala järjestää. Samalla papeille tulisi tärkeä vastuu. Pappien tulisi ymmärtää, että kirkon ykseys rakentuu sen tunnustaman uskon varaan, ei jumalanpalvelustapojen varaan. Pappien tulisi siis torpata kaikki lahkoutuminen, ulkopuolelle sulkeva me-henki ja viedä kohti ykseyden ymmärtämistä. Jotta tämä on mahdollista papiston tulee tuntea oman jumalanpalvelustavan lisäksi muut perinteet. Hyvät puolet ja uhat yhtälailla omasta kuin muidenkin perinteistä. Lisäksi tarvitaan entistä parempaa kirkkokäsikirjan tuntemusta. Papeilta vaadittaisiin asiantuntemusta ja omistautumista kirkon yhteyden säilyttämiselle.
Seurakuntia profiloimalla annetaan erilaisten kristittyjen toteuttaa uskonelämäänsä itselleen parhaalla tavalla, samalla mahdollistaen kirkon ykseyden säilymisen. Se toisi jumalanpalveluksen enemmän seurakuntaelämän keskiöön. Sen sydämeksi ja sieluksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti