Vietimme eilen työyhteisöpäivää seurakuntayhtymän työntekijöiden voimin virkistäytymisen ja koulutuksen merkeissä. Päivä oli ihan mainio: osaava työhyvinvointiluennoitsija, hyvää ruokaa ja mukavaa yhdessäoloa. Jossain kohtaa luentoaan luennoitsija puhui asiakkaista ja korjasi sitten itseään: ”Te taidattekin mieluummin puhua seurakuntalaisista kuin asiakkaista”. Näin onkin.
Kuitenkin tuokin lausahdus pitää sisällään ajatusvirheen. Se perustuu ajatukseen, että seurakunnalla on työntekijöitä, joiden työn kohteena ovat seurakuntalaiset. Työntekijät järjestävät seurakuntalaisille mukavia tapahtumia ja tarjoavat palveluita. Seurakuntalainen valitsee näistä sitten elämäntilanteensa ja tarpeensa mukaan. Tältähän työmme ulospäin näyttääkin ja valitettavan usein me sen näin myös miellämme.
Tosiasiassa seurakunnalla on työntekijöitä jotka saavat palkkaa ja seurakuntalaisia jotka osallistuvat seurakunnan työhön resurssiensa ja mahdollisuuksiensa mukaan. Seurakuntalainen on työn kohde vain harvoissa tapauksissa. Ennemminkin olemme kaikki työtovereita. Työmme kohde on joko Jumala, jolloin työ on rukousta, kiitosta ja ylistystä. (Tiesitkö muuten, että sana liturgia tulee kreikan kielen sanoista jotka tarkoittavat ”kansan työ” tai ”yhteinen työ”?) Tai sitten työn kohteena on lähimmäinen, jolloin työ on hyvin monimuotoista ja nousee rakkaudesta, kristillisen uskon perusteista ja lähimmäisen tarpeesta tai hädästä. Lähimmäiseen suuntautuva työ ei kuitenkaan rajoitu vain tiettyyn väestöryhmään kuten oman seurakunnan jäseniin, vaan kutsuu joukkoonsa ja hakeutuu itse aktiivisesti kohti lähimmäistä. Esimerkkeinä lähimmäiseen suuntautuvasta työstä voidaan miettiä vaikka lähetystyötä, diakoniaa tai kasvatus- ja opetustyötä. Kaikkiin näihin työmuotoihin osallistuu sekä palkattua että vapaaehtoistyövoimaa. Eikä niitä edes voi rajata ”vain jäsenille”, vaan uskomme perusteella ne kuuluvat kaikille ja varsinkin niille joiden hätä on suurin.
Toki on oikein odottaa, että palkkaa nauttivat myös panostavat tähän työhön huomattavasti enemmän aikaa ja voimia, mutta se ei saa muuttaa ajatusta työn todellisesta kohteesta. Näin ollen myöskään kirkollisvero ei ole luonteeltaan palvelumaksu, tai edes jäsenmaksu palveluja vastaan, vaan tapa yhdessä rahoittaa ja tehdä yhteistä työtä.
Joten, hyvät työtoverit: Älkää kysykö mitä kirkko voi tehdä teille, vaan mitä te voitte tehdä kirkolle. Tämä on haaste meille kaikille. Kuinka saamme kirkon ja seurakunnan elämän muistuttamaan enemmän sitä todellisuutta joka se tosiasiassa on? Miten voimme, kukin omalla paikallamme ja tehtävässämme, vahvistua siinä ajatuksessa, että olemme mukana Jumalan valtakunnan työssä missä tahansa palvelemme lähimmäisiämme? Kuinka osaamme suhtautua tähän työhön sen ansaitsemalla pieteetillä ja toisaalta olla itsellemme armollisia huomataksemme, ettemme ole yksin työtä tekemässä?
Jeesus sanoo: ” Ette te valinneet minua, vaan minä valitsin teidät, ja minun tahtoni on, että te lähdette liikkeelle ja tuotatte hedelmää, sitä hedelmää joka pysyy.” (Joh. 15:16)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti