Eettinen kuluttaminen haisee

Kauppareissuni kestävät joskus luvattoman kauan. Saatan seistä HeVi-osastolla tai säilyketölkkihyllyrivien välissä ikuisuudelta tuntuvia aikoja ihmetellen tuotteita ja pähkäillen minkä valitsisi. Eettisesti kestävien valintojen tekeminen on käsittämättömän vaikeaa, kun ei millään voi tietää mikä tuote on toista parempi. Jokaisen tuotteen kyljessä pitäisi olla puhelinluettelon paksuinen katalogi joka kertoo tuotteen alkuperän, tuotanto-olosuhteet ihmisillä ja eläimillä, ympäristövaikutukset, pyyntimenetelmät, kalakannat, yritysten muu toiminta, valmistajan omistaja, geenimuuntelu jne. Lista huomioitavista asioista tuntuu loputtomalta. Toki merkit ja sertifioinnit helpottavat asiaa, mutta niidenkin luotettavuudessa ja esimerkiksi ympäristövaatimuksisssa tuntuu olevan suuria eroja. Ainoa merkki johon oikeastaan luotan, on Reilun kaupan -merkki. Yksittäisen tuotteen lisäksi valinta on pitkälti jo tehty siinä vaiheessa kun on astunut kaupan ovesta sisään. Ripaan tarttuessa pitäisi olla tietoinen kaupan tai ketjun toiminnasta, logistiikasta, omistuksista, sijoituksista, henkilöstöpolitiikasta.. Aina tuntuu löytyvän jokin uusi näkökulma jota ei osaa ottaa huomioon, tai josta ei tiedä tarpeeksi.

Mikä tässä kaikessa sitten haisee? No vähintäänkin se, että vastuu tästä kaikesta on sysätty kuluttajan niskaan. Kuluttaja ostokäyttäytymisellään määrittää miten tuotteita tuotetaan, kuljetetaan ja mitä valikoimissa on. Valinnanvapauden nimissä kuluttajasta on tehty viimekädessä syyllinen kaikkeen mitä tuotantoketju saa aikaan. Samalla voidaan kätevästi pestä omat kädet vahingonteosta. Käytännössä kuluttajan on kuitenkin mahdoton tehdä oikeaa valintaa, sillä täydellistä tuotetta ja kauppaketjua ei tunnu olevankaan. Valinnanvapausperustelu on muutenkin kummallinen. Miksi kuluttajalla pitää olla vapaus valita tuote joka pilaa luontoa? Tai tuote jonka raaka-aineen viljelijä ei ole päässyt edes omilleen? Emmehän me suo kuluttajalla vapautta myöskään päättää nakkijonossa kuunteleeko länkytystä vai hiljentääkö toisen juopuneen oikealla suoralla. 

Mielestäni kaupassa jokainen tuote pitäisi olla ostettavissa ilman huonoa omaatuntoa. Ongelman luo se, ettei meillä ole kunnollista kansainvälistä tai ylikansallista organisaatiota joka voisi valvoa kauppaa, tuotantoa jne. Kauppa on ollut kansainvälistä jo pitkään, mutta valvonta ja lainsäädäntö laahaa perässä vuosisatojen päässä. Monia ideaaleja ja sopimuksia on kyllä olemassa, mutta mitä hyötyä niistä on, jos niitä ei noudateta tai valvota tai jos yritysten ensimmäisenä tarkoituksena on etsiä porsaanreikiä ja keinoja pelisääntöjen kiertämiseen? Mitä iloa on kansainvälisestä kaupasta, jos sen tarkoituksena on tuotteiden ja palveluiden reilun vaihdon sijaan palvella ihmisen loputonta ahneutta? 

Lopulta havahdun hyllyjen välistä ja sysään kärryyn jonkun tuotteen, usein periaatteellisten kompromissien kautta. Luontoa ja kaikkia ihmisiä kunnioittava taloudellinen järjestelmä tuntuu unelmalta.. Miten unelmasta voisi tulla totta? 

Ihminen ei ole taloutta varten, vaan talous ihmistä varten.

Suvivirsi-show

Taas alkoi jokakeväinen keskustelu suvivirren laulamisesta koulun päättäjäisjuhlissa. Tällä kertaa sen käynnisti Kuopion piispan Jari Jolkkosen perheen päätös ottaa lapsensa pois juhlasta, jossa suvivirttä ei lauleta. Piispan mielestä kyse on koulun rehtorin vakaumuksesta, ei niinkään lasten vanhempien. Rehtori taas puolustautuu vetoamalla lasten uskonnonvapauteen. Juhlasta jouduttaisiin poistamaan monta lasta, sillä osa vanhemmista on kieltänyt lastensa osallistumisen uskonnolliseen toimintaan. Opetushallitus on kuitenkin linjannut, ettei suvivirren laulaminen vielä tee tilaisuudesta uskonnollista. Kyse on suomalaisen kulttuurin opettamisesta.

Herää kysymys, kuinka pitkälle vanhemmilla on oikeus päättää lapsensa opetuksen sisällöstä. Vanhemmilla tulee olla oikeus päättää kuuluuko lapsi uskonnolliseen yhdyskuntaan ja osallistuuko siten oman uskontonsa mukaiseen opetukseen. Kaikkea vanhemmat eivät kuitenkaan mielestäni voi määrätä. Vakaumuksellinen kasvissyöjä, ei mielestäni voi määrätä, että hänen lapsensa ei osallistu kotitalousopetukseen, jossa käsitellään lihaa. Tosin uskonnonvapautta voidaan pitää eettisistä periaatteista erillisinä, joten otetaan toinen esimerkki uskonnon maailmasta. Äärikristitty tai minkään muunkaan uskonnon edustaja ei mielestäni voi ottaa lapsiaan pois fysiikan, kemian tai biologian tunneilta, vaikka niillä opetettu sisältö olisikin vastoin heidän uskoaan. Yhteiskunnan on voitava taata, että lapset saavat tietyn opetuksen ja tietyt välineet elämäänsa varten. Joskus lasta on siis suojeltava jopa vanhempiensa äärikannoilta. Samanlaista ehdottomuutta on mielestäni se, ettei lapsen anneta osallistua tilaisuuteen, jossa joku voi rukoilla tai muuten harjoittaa uskontoaan. Myös tältä ehdottomuudelta on yhteiskunnan suojeltava lapsia. Ketään ei tule pakottaa tai painostaa virren laulamiseen tai uskonnon harjoittamiseen. Kuitenkin jokainen meistä väistämättä törmää uskontoon tässä maailmassa. Osallistuminen tilaisuuksiin, jossa joku laulaa virttä tai rukoilee, voi antaa eväitä tämän maailman ilmiöiden kohtaamiseen. 

Loppujen lopuksi on kyse siitä, mitä on se ”suomalainen kulttuuri” jota haluamme välittää ja opettaa lapsillemme. Onko se monikulttuurista, johon mahtuu sekä suvivirren laulaminen että tutustuminen myös muihin kulttuureihin Suomessa? Vai yksipuolista yhden totuuden määrittelemää? Kuinka vain, sitä päätöstä ei voi piispa, rehtori tai mikään katsomuksellinen ryhmittymä, uskonnollinen tai uskonnoton, yksin tehdä. Siihen tarvitaan meitä kaikkia. Ja ennenkuin mitään muuta päätetään tulisi kaikkien tyytyä opetushallituksen linjaukseen.

Messu on seurakunnan sydän

Jumalanpalvelus on keskeisin syy kirkon olemassaoloon. Kirkko elää ja hengittää jumalanpalveluksesta, tarkemmin ehtoollisjumalanpalveluksesta eli messusta. Me kokoonnumme messuun kohtaamaan Jumalan ja sieltä meidät lähetetään siunattuina palvelemaan maailmaa.

Pari päivää sitten julkaistiin Kirkon tutkimuskeskuksen tutkimus, jossa Miia Leinonen ja Kati Niemelä tutkivat sitä mitä kirkossakävijät odottavat jumalanpalvelukselta. Tutkimus oli mielenkiintoinen lukukokemus. Vaikka toki sitä lukiessa oli muistettava, että se tavoitti vain kirkossa kävijöitä, satunnaisia ja vakituisia, muttei niitä jotka eivät käy kirkossa. Kirkossa käymättömien odotuksista olisi mielenkiintoista kuulla enemmän. Ei siksi, että jumalanpalveluksen tulisi muokata täyttämään kaikki mahdolliset odotukset, mutta ihmisten kuuleminen teologisen perinteen rinnalla, ikäänkuin dialogissa, olisi toivottavaa.

Tutkimuksessa selvisi, että kirkossakävijät odottavat tunnekokemuksia: rauhoittumista, hiljentymistä ja voimaa arkipäivään. Moni odotti myös ehtoollista, Jumalan sanaa ja uskon vahvistumista. Näin ollen pelkkä rauhallinen tunnelmointi ei riitä, vaan tarvitaan sekä tunnelmaa että sisältöä. Varsin moni toivoi myös tulevansa hoidetuksi ja kohtaavansa armollisuutta. Monet uudistukset, joita kirkossamme toteutettu jumalanpalvelusuudistus on tuonut, saivat kiitosta. Uudistukset näyttäisivät siis palvelevan ainakin kirkossa kävijöitä. Kokemukset olivatkin myönteisempiä nyt kuin aiemmissa vastaavissa tutkimuksissa. Paljon odotuksia tuli juuri pappien suuntaan, on oltava välitön lämmin ja mukava. Papin pitää olla myös hyvin valmistautunut.

Tunnekokemusten toivossa ei mielestäni ole mitään vikaa. Messun on liikutettava, ilahdutettava, kosketettava sekä ilmaisutavallaan että sanomallaan. (Positiivinen) Ongelma tulee siinä, että me ihmiset olemme niin erilaisia. Sen mikä koskettaa toista, kokee joku toinen hengettömänä teatterina tai ärsyttävänä intoiluna. Me olemme erilaisia myös uskoa eläessämme. Mutta tämä erilaisuus on oltava rikkaus. Erilaisuus ei ole mikään synnin sivutuote, vaan luomisessa annettu lahja. Tähän erilaisuuteen kirkossamme kiinnitetään mielestäni liian vähän huomiota. Tai jos kiinnitetään, yleensä se nähdään negatiivisena ja riidan aiheena. Usein se jakaa meitä eri leireihin joissa ringin sisällä olevat ovat ”meitä” ja ulkona ”nuo” ovat ”muita”. Näin ei saisi olla. Positiivisella tavalla tätä erilaisuutta voitaisiin tukea suurissa kaupungeissa, joissa on lähietäisyydellä usea kirkko ja seurakunta. Seurakuntien tulisi keskenään sopia profiloitumisesta. Isoissa kaupungeissa voisi olla karismaattinen, korkeakirkollinen ja matalakirkollinen seurakunta. Yhdessä seurakunnasssa voitaisiin taas keskittyä hiljaisuuden viljelemiseen kun toisessa panostettaisiin perheiden toimintaan. Seurakuntien historiasta ja käytettävistä tiloista löytyy varmasti sopivia viitteitä, kuinka mikäkin seurakunta sopii profiloida. Samalla tulisi porrastaa jumalanpalvelusten alkamisaikoja. Tämä ei tietenkään tarkoita, että profiloinnin jälkeen muunlainen toiminta on ehdottomasti kiellettyä, vaan profiili toimisi yleisenä kantavana toimintatapana, joka näkyy seurakunnan elämässä. Profilointi tehtäisiin toteuttamalla niitä mahdollisuuksia, joita nykyinen kirkkokäsikirja antaa, messun voi tätä nykyä toteuttaa hyvin monella tavalla. Käsikirja antaisi kuitenkin raamit, joiden sisällä pysymällä pysytään yhteisesti sovitussa uskontulkinnassa.

Profilointi toki vaatii papistolta ja kanttoreilta paljon, kukaan ei voi toteuttaa täydestä sydämestä jotain, jota ei tunne omakseen. Pappien ja kanttoreiden olisi siis löydettävä itselleen sopiva seurakunta. Myönnettäköön, että alkuun tämä voisi olla käytännössä hankala järjestää. Samalla papeille tulisi tärkeä vastuu. Pappien tulisi ymmärtää, että kirkon ykseys rakentuu sen tunnustaman uskon varaan, ei jumalanpalvelustapojen varaan. Pappien tulisi siis torpata kaikki lahkoutuminen, ulkopuolelle sulkeva me-henki ja viedä kohti ykseyden ymmärtämistä. Jotta tämä on mahdollista papiston tulee tuntea oman jumalanpalvelustavan lisäksi muut perinteet. Hyvät puolet ja uhat yhtälailla omasta kuin muidenkin perinteistä. Lisäksi tarvitaan entistä parempaa kirkkokäsikirjan tuntemusta. Papeilta vaadittaisiin asiantuntemusta ja omistautumista kirkon yhteyden säilyttämiselle.

Seurakuntia profiloimalla annetaan erilaisten kristittyjen toteuttaa uskonelämäänsä itselleen parhaalla tavalla, samalla mahdollistaen kirkon ykseyden säilymisen. Se toisi jumalanpalveluksen enemmän seurakuntaelämän keskiöön. Sen sydämeksi ja sieluksi. 

Jo nyt, vaan ei ihan vielä.

Pääsiäisaikana keskusteluun nousee usein, varsin luontevasti, ihmisen kuoleman jälkeinen elämä. Tänäkin pääsiäisenä on pohdittu sitä, milloin ihminen pääsee taivaaseen. Heti kuoltuaan vai vasta aikojen loputtua? Kysymys tiivistyy kahteen raamatunkohtaan. Ensimmäisessä Jeesus lupaa ristiinnaulitulle ryövärille, että ”jo tänään olet kanssani paratiisissa”. Toinen on kuvaus viimeisestä tuomiosta, jossa Kristus palaa ja kaikki kansat kootaan hänen eteensä tuomiolle. Kristillisessä uskossa näyttäisi olevan molemmat käsitykset läsnä. Mutta kumpi on oikea? Vai voiko käsitykset jotenkin sovittaa yhteen?

Uskon, että voi. Aika tuottaa ongelman vain kun katsomme asioita ihmisen näkökulmasta. Jumalan näkökulmasta ongelmaa ei ole. Jumala ei ole aikaan sidottu. Hän on luonut ajan, piirtänyt sen alusta loppuun. Jumala on toki läsnä myös ajassa. Jumala läpäisee ajan koko kudoksen, mutta hän myös ylittää sen. On aina enemmän. Meille ihmisille sen ymmärtäminen on vaikeaa, oikeastaan mahdotonta, sillä me olemme aina eläneet ajassa. Meidät on jopa luotu ajan kuluessa. Punottu äitimme kohdussa.

Pitkään ajattelin, että koska elämä ja aika on muutosta, täytyy Taivaan olla jotain aivan muuta, jotain muuttumatonta ja pysyvää. Jossain vaiheessa tajusin, että ajan, muuttumisen vastakohta ei suinkaan ole Taivas, vaan kuolema. Taivaassa, Jumalan yhteydessä, oleminen on siis oltava jotain jota emme pysty edes kuvittelemaan. Muuttumatonta, ikuista ja silti elävää, koettavaa.

Kristillistä aikakäsitystä kuvataan usein lineaarisena. Sillä on alku ja loppu. Piirretään suorana janana. Aika alkaa luomisesta ja päättyy uuteen luomiseen. Kristillinen aikajana ei kuitenkaan ole täysin suora, sillä Jumalan toiminta on vaikuttanut siihen. On tiettyjä hetkiä, joina Jumalan todellisuus purkautuu maailmaan. Oikeastaan näitä ei voi enää kutsua hetkiksi, sillä hetki on ajallinen ilmaus. Nuo tapahtumat ovat Jumalan tulo maailmaan Jeesuksessa, Jeesuksen kuolema ja Jeesuksen ylösnousemus. Nuo tapahtumat kiertävät koko aikajana sykkyrälle. Alku ja loppu ovat läsnä ajan kulkiessa vielä eteenpäin. Jollain tavalla tuo sykähdys tulee läsnäolevaksi joka kerta kun ehtoollista vietetään, sillä Jeesuksen koko elämä, kuolema ja ylösnousemus tulevat silloin läsnäolevaksi. Tuo mysteeri saa sanattomaksi.

Jumalan ajattomuuden kautta kysymys taivaaseen pääsyn ajankohdasta menettää merkityksensä. Ajan näkökulmasta kaikki tapahtuu vasta ajan lopussa. Ihmisen kuoltua aika kuitenkin menettää otteensa meihin. Jumalan valtakunnassa sillä ei ole merkitystä.

Kenelle Kristuksen ruumis ja veri kuuluvat?

Kirkolliskokousvaalien jälkeen lupailin julkisesti, että tulen blogissani tekemään ehdotuksia asioista, joita olisin kirkolliskokouksessa lähtenyt ajamaan. Nämä ajatukset ovat syntyneet pitkien aikojen kuluessa, tosin osa niistä sai mielessäni selkeän muodon vasta vaalien aikana tai niiden jälkeen. Nyt on siis ensimmäisen ehdotuksen vuoro.

Tämän ehdotuksen tuon julki nyt, koska aivan samaan asiaan tarttui piispa Björn Vikström Kotimaa-lehden kolumnissaan. Siis: Kirkkomme tulisi jakaa ehtoollista muiden kirkkojen jäsenille.

Moni itseasiassa tuntuu jo nyt ajattelevan, että kirkkomme ehtoollispöytä on ”avoin”. Näin ei kuitenkaan ole, kirkkojärjestys määrittää tarkkaan minkä kirkkojen jäsenet ovat tervetulleita ehtoollispöytäämme. Ennenkuin lupa heltiää toisen kirkon jäsenelle, tulee kirkkomme vakuuttua ekumeenisissa neuvotteluissa siitä, että kirkkojemme käsitys ehtoollisesta ja muistakin uskon kysymyksistä ovat tarpeeksi samankaltaiset. Päätös ehtoollisyhteydestä tehdään korkeimmassa päättävässä elimessä, eli kirkolliskokouksessa. Paitsi, jos kyse on Luterilaisen maailmanliiton uudesta jäsenkirkosta, silloin tätä prosessia ei käydä lainkaan, mutta se olisikin jo toisen blogin aihe se.

Ekumeenisissa neuvotteluissa on jo pitkään korostettu, että ehtoollinen on kaikkien kastettujen yhteinen ateria. Ehtoollinen tekee näkyväksi Kristuksen kirkon. Se on koko kirkon ykseyden merkki. Ehtoollinen tuo seurakunnan ja kirkon yhteen, syvimmällä mahdollisella tavalla. Se liittää meidät Kristuksen ruumiiseen, tekee meistä yhden kokonaisuuden. 

Ekumeenisten keskustelujen myötä hyväksymme nykyään myös muiden kirkkojen kasteen. Kaste on pätevä mikäli siinä on käytetty vettä ja se toimitettu Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Riippumatta siitä kuka kastaa tai minkä kirkon yhteydessä. Kaste tuo mukanaan kaikki pelastuksen lahjat, myös Kristuksen ruumiin ja kirkon jäsenyyden. Näin ollen mielestäni ehtoollisen vastaanottamiselle ei tulisi asettaa muita ehtoja kuin sen, että vastaanottaja on kastettu kristitty.

Tämän tulisi myös vaikuttaa tapaamme rajoittaa lasten ehtoollista. Nykyään ehtoolliselle saa itsenäisesti osallistua konfirmoitu kirkon jäsen. Konfirmoimaton saa osallistua vanhempansa, kumminsa tai rippikouluopettajansa kanssa. Tällä on haluttu varmistaa, että ehtoollisen vastaanottaja on saanut opetusta ehtoollisen merkityksestä. Mutta kuka voi olla varma, että opetusta saanut ymmärtää tuon merkityksen? Voiko ehtoollisen merkitystä edes kunnolla ymmärtää? Mielestäni sen toteaminen, että ehtoollinen on kaikkien kastettujen yhteinen juhla-ateria, ei poista kasvatusvastuuta vanhemmilta, kummeilta tai seurakunnalta. Oikeastaan se vain korostaa tuon kasvatuksen välttämättömyyttä.

Edelleen olisi toki syytä käydä kirkkojen välillä ekumeenisia keskusteluita ehtoollisen merkityksestä ja luoda ehtoollisyhteyksiä. Vaikka ehtoollispöytäämme kutsuttaisiin kaikkia kastettuja kristittyjä, on silti syytä tarkastella sitä, minkä kirkkojen ja seurakuntien kanssa voidaan yhdessä järjestää ehtoollisjumalanpalveluksia. Onhan yksimielisyys ehtoollisen oikein toimittamisesta yksi Augsburgin tunnustuksen kriteereistä kirkon todelliseen ykseyteen. Erimielisyys tässä kysymyksessä ei ole kadonnut, ehtoollispöytämme ovat edelleen erillään, mutta me voimme kasteeseen vedoten kutsua kaikkia kristittyjä meidän pöytäämme.

Oikea, väärä ja Jumalan olemassaolo

Anders Breivikin tekojen kaltaiset silmittömät julmuudet saavat joskus epäilemään hyvän Jumalan olemassaoloa. Kun oma ymmärrys ei riitä käsittäämään pahuuden määrää, käy helposti niin, että hyvyyden olemassaolon mahdollisuus katoaa. Toisaalta, ihmisen käsittämätön pahuus voi olla myös vakuutus hyvyyden olemassaolon välttämättömyydestä.

Todennäköisesti lähes kaikki maailman ihmiset tuomitsisivat Breivikin teon vääränä kaikissa tilanteissa. Breivik on oikeudessa myöntänyt teot, muttei pidä niitä rikollisina. Ilmeisesti Breivikin mielessä murhat olivat kuin oikeutettua sotaa. Oikeutetussa sodassa tappaminen ei ole moraalisesti väärin, mikäli sillä estetään suurempi kärsimys kuin itse tappaminen.

Jos uskomme, että on olemassa jokin ihmisen ulkopuolinen mittapuu sille, mikä on oikein tai väärin, hyvää ja pahaa, me voimme sanoa, että Breivik on väärässä. Hänen tekonsa on väärin ja paha. Jos taas emme oleta mitään mittapuuta, joudumme toteamaan, että Breivikin teko oli meidän mielestämme paha ja siksi hänen rankaisemisensa on meidän mielestämme oikeutettua. Tällainen ajattelu suhteellistaa koko moraalin. Siinä tapauksessa kaiken moraalin perusta, oikea ja väärä, määräytyvät enemmistön mielipiteen mukaan ja rangaistuksista tulee aina enemmistön pakkovaltaa.

Moraalin suhteellistuessa oikea ja väärä tulevat riippuvaisiksi ajasta ja paikasta. Ei ole mitään tekoa, joka olisi aina ja kaikkialla väärin. On vain tekoja jotka tiettyinä aikoina tietyissä paikoissa ovat sellaisia joita ennemmistö vastustaa ja kokee sen perusteella oikeudekseen rangaista teon tehnyttä. Esimerkiksi me suomalaiset tai eurooppalaiset olemme sitä mieltä, että naisten sukupuolielinten silpominen on väärin. Kuitenkin on kulttuureita joissa silpomista ei pidetä vääränä. Jos oikealle ja väärälle ei ole muuta määritelmää kuin enemmistön mielipide, onko silpominen silloin tuossa kulttuurissa väärin? Oli aika jolloin ihmisen pitämistä orjana ei pidetty vääränä. Tuliko orjuudesta väärä teko vasta sitten, kun enemmistön mielipide kääntyi sen vastaiseksi?

Jos on sitä mieltä, että on tekoja jotka ovat väärin ajasta ja kulttuurista riippumatta, uskoo jonkin ihmisen ulkopuolisen hyvyyden/pahuuden, oikean/väärän mittapuun olemassaoloon. Tätä mittapuuta ei voida luonnontieteen keinoin havaita. Itse kutsuisin tuota mittapuuta Jumalaksi tai Jumalan tahdoksi. Vaikka pelkän hyvyyden ja pahuuden, oikean ja väärän idean olemassaolosta on vielä pitkä matka kristillisen uskon persoonalliseen Jumalaan, on se silti vielä kauempana maailmankuvasta jonka mukaan ei ole olemassa mitään mitä ei voitaisi luonnontieteellisesti osoittaa.

Kaiken pahuuden mykistämänä on lohdullista ajatella, että on olemassa sellaista hyvää joka ei ole riippuvainen vain meistä ihmisistä.

Tyhjällä haudalla

Pääsiäisaamun ilosanoma konkretisoituu tyhjässä haudassa. Jeesuksen ylösnousemusta ei kerrota kenenkään nähneen, tyhjä hauta ja enkeli välittivät tiedon. Tyhjästä haudasta tuli suuren ilon, vapahduksen ja voiton näkyvä merkki. Jos risti ei olisi symbolina niin paljon helpompi ja selkeämpi, kantaisimmekohan kaulassamme tyhjän haudan symbolia? Mielenkiintoista, kuinka tyhjyys voi saada niin paljon merkitystä. Kuinka tyhjyys voi suorastaan täyttyä sanomasta.

Jeesuksen haudan sijainti tunnetaan edelleen. Itseasiassa Jerusalemissa on kaksikin paikkaa, joissa Jeesuksen haudan väitetään sijainneen. Näistä meille lähipäivinä on kertonut mm. Kotimaa24. Jerusalemissa on Pyhän haudan kirkko, jossa varsinaista kalliohautaa ei ole säästetty, vaan sen paikalle on rakennettu pieni kappeli ja kappelia ympäröi valtava kirkko. Toinen haudoista on puutarhahauta, joka näyttää enemmän evankeliumien kuvaamalta tapahtumapaikalta.

Yleensä kun näistä haudoista kerrotaan, muistetaan myös mainita, että puutarhahauta on enemmän protestanttien suosiossa, kun taas Pyhän haudan kirkko ortodoksien ja katolilaisten. Vaikka tällainen luokittelu ärsyttääkin, voidaan siinä ehkä nähdä jotain piirteitä eri kirkkokuntien hengellisyydestä. Voidaan ehkä sanoa, että ortodoksien ja katolilaisten mieltymyksessä näkyy ajatus pyhän sitoutumisesta tämän maailman todellisuuteen. Konkreettiset asiat, jotka ovat olleet kontaktissa pyhien ihmisten tai asioiden kanssa voivat välittää joitain siitä pyhyydestä erityisellä tavalla. Ja mikä voisi olla pyhempää kuin paikka johon Jeesuksen ruumis laskettiin ja jossa ylösnuosemus tapahtui. Ajatus siitä, että asia tai esine on ollut kontaktissa Jeesuksen kanssa on tärkeämpi kuin se, että paikka näyttää aidolta. Itseasiassa vaatimaton ulkonäkö on vain haitaksi. Pyhät asiat tai paikat on koristeltava niiden arvolle kuuluvalla tavalla. Protestantit hakenevat fyysisen kontaktin sijaan aitoa tunnelmaa ja ulkonäköä. Protestanteille vaikuttaa olevan tärkeää kuvittaa evankeliumien tapahtumapaikkoja mahdollisimman tutun oloisilla paikoilla. ”Juuri tällaiseksi olin sen kuvitellutkin”.

Ollessani Pyhällä maalla koin Raamatun paikkojen suhteen jonkinlaisen valaistuksen. Istuessani Pietarin kotitalon paikalle rakennetussa lentävän lautasen näköisessä kirkossa pyöri mielessäni monia skeptisiä kysymyksiä paikan aitouden ja merkityksen suhteen. Mitä jos paikka onkin väärä ja tuhannet ja taas tuhannet ihmiset tulevat paikalle rukoilemaan kuin harhautettuina? Juuri tämä kysymys avasi uuden oven. Ehkä paikan merkitys ei olekaan siinä, että se täysin varmasti on Pietarin kotitalo, vaan siinä, että kaikki ne ihmiset tulevat sille paikalle rukoilemaan. Kaikkien niiden ihmisten rukoukset ja usko ovat aikojen saatossa tehneet paikasta erityisen, merkityksellisen ja pyhän. Se paikka on innoittanut ja elävöittänyt tuhansien ihmisten uskoa. Se on merkityksellistä, ei se onko Pietari aivan varmasti asunut sillä paikalla.

Olen ymmärtänyt, että ortodoksisen ajattelun mukaan ikonin pyhittää sen oikea käyttö, vaikka pappi ikonin siunaakin. Ihmisten rukousten ja uskon kautta ikoni saa todellisen merkityksensä. Ajattelen, että samalla tavalla on olemassa paikkoja ja asioita joiden kautta Jumalan todellisuus tulee meitä erityisellä tavalla lähelle. Ne voivat olla hyvin henkilökohtaisia, mutta myös suuria ihmisjoukkoja liikuttavia. Uskon, että on olemassa paikkoja, joissa Jumalan läheisyyden voi jopa jollain oudolla tavalla aistia. Kirkkoja, joiden seinissä ja holveissa kuiskii vuosisatojen rukoukset. Reittejä, jotka pyhiinvaeltajien jalkojen rukoukset ovat vuosisatojen saatossa pyhittäneet. Paikkoja joissa Jumalan sydämenlyönnit tuntuvat yhtyvän omiimme.

Sikäli ei ole lainkaan ongelmallista, että Jeesuksen hautoja on kaksi. Molemmat innostavat ihmisten uskoa. Molemmat pyhittyvät oikeassa käytössä, Jumalan tekojen kirkastajana. Tyhjän haudan sanoma on loppujen lopuksi juuri siinä, että Jeesus ei enää ole siellä. Hauta ei kyennyt pidättelemään Kristusta. Kuolemallaan hän voitti kuoleman ja ylösnousemisellaan avasi meillekin tien Jumalan luokse. Tyhjä hauta on tyhjyydessään Jumalan läsnäolon ja rakkauden osoitus.