Näytetään tekstit, joissa on tunniste jumalanpalvelus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste jumalanpalvelus. Näytä kaikki tekstit

lauantai 28. maaliskuuta 2015

Elämän merkitys - Merkitykset elämässä

Joskus kysytään mitä mieltä kristillisessä uskossa on. Monessa keskustelussa ajaudutaan Jumalan olemassaolon rationaaliseen pohdiskeluun. Vaikka sekin on mielestäni ihan hauskaa, loppujen lopuksi tuollaisella järjen tason erittelyllä on aika vähän tekemistä uskoni kanssa. Aika vähän sillä vaivaa päätänsä. Ennemminkin usko, kristittynä eläminen, on jonkinlaista luottamusta, kokemustason varmuutta siitä että Jumala on. Vaikka se välillä tuntuukin erikoiselta ajatukselta. Vaikka välillä koko asiaa epäileekin. Ja vaikka välillä tuota kokemusta ei olekaan vaan tuntuu ihan tyhjältä. Silti voi luottaa, että Jumala on. Ei hänen olemassaolonsa tai olemattomuutensa ole minun kokemuksestani kiinni.

Ja vaikka uskossa ei ole kysymys vastineen saamisesta, silti ajattelen saavani paljonkin. Yksi asia johon olen viimeaikoina kiinnittänyt yhä enemmän huomiota on merkitys.

Elämän merkitys, eri aikojen merkitys.

Ei siis niin, että muu elämä olisi merkityksetöntä, turhaa, vaan tarkoitan sitä, että kristillinen elämä täyttyy merkityksistä. Paaston alkaessa halusin ehdottomasti mennä tuhkakeskiviikon messuun. Tuolla, noin muutoin tavallisella keskiviikolla oli minulle suuri merkitys. Se täyttyi ajatuksista, kokemuksista, merkityksestä. Se on käännekohta Jeesuksen elämässä. Ja käännekohta minun elämässäni. Sama merkityksen tunne seuraa koko paaston ajan. Silloin elämä saa vähän toisenlaisen vireen. Soi toisenlaisessa sävelessä. Vaikkei paastossaan onnistuisikaan erityisen hyvin, paaston aika on erilaista kuin muu aika. Sillä on eri merkityssisältö. Ja lähestyessämme pääsiäistä merkityksen tunne saavuttaa huippuaan. Pian elämme vuoden merkittävimpiä hetkiä. Elämme riemua. Iloa.

Kirkkovuosi elää tunneskaaloissaan laidasta laitaan. Se näkyy kirkon tekstiilien väreissä ja jumalanpalvelusten tunnelmassa, kuuluu ja tuntuu virsissä. Kuinka voikaan odottaa, että pääsee jälleen laulamaan juuri sen ja sen virren? Jokaiseen kirkkovuoden aikaan alkaa jo liittyä omat lempivirret. Suurina juhlapyhinä vietetään jumalanpalvelusta vähän eri tavalla. Kiirastorstaina saatetaan pestä jalkoja, riisua alttari ja sammuttaa opetuslapsia symboloivat kynttilät. Pitkänä perjantaina ei soiteta urkuja ja lauletaan luuytimiin asti pureutuvat ”Moitteet”. Pääsiäisenä kirkko täyttyy jälleen valosta ja ilosta kun lauletaan ja huudetaan Kristuksen ylösnousemusta. Ja niin edelleen, ja niin edelleen. Ja huomaan, että näissä merkityksissä voin aina käydä syvemmälle. Aina on jotain odotettavaa tai juhlittavaa. Elän vuoden kierrossa väkevästi, pikkuhiljaa myös viikonpäivät saavat eri merkityksiään, ehkä jopa vuorokauden ajat. Pappina iloitsen siitä, että voin myös olla vaikuttamassa siihen miten eri aikoja ja juhlapäiviä vietetään.

Näiden merkityssisältöjen kautta voin oppia yhä syvemmin sitä mistä kristillisessä elämässä on kyse: Kristuksen seuraamisesta. Uskosta, toivosta ja rakkaudesta. Armosta. Toivottavasti se pääse myös vaikuttamaan minussa. Toivottavasti se muuttaa minua ja sitä kuinka suhtaudun tulevaisuuteen, muihin ihmisiin ja koko luomakuntaan.

torstai 31. toukokuuta 2012

Messu on seurakunnan sydän

Jumalanpalvelus on keskeisin syy kirkon olemassaoloon. Kirkko elää ja hengittää jumalanpalveluksesta, tarkemmin ehtoollisjumalanpalveluksesta eli messusta. Me kokoonnumme messuun kohtaamaan Jumalan ja sieltä meidät lähetetään siunattuina palvelemaan maailmaa.

Pari päivää sitten julkaistiin Kirkon tutkimuskeskuksen tutkimus, jossa Miia Leinonen ja Kati Niemelä tutkivat sitä mitä kirkossakävijät odottavat jumalanpalvelukselta. Tutkimus oli mielenkiintoinen lukukokemus. Vaikka toki sitä lukiessa oli muistettava, että se tavoitti vain kirkossa kävijöitä, satunnaisia ja vakituisia, muttei niitä jotka eivät käy kirkossa. Kirkossa käymättömien odotuksista olisi mielenkiintoista kuulla enemmän. Ei siksi, että jumalanpalveluksen tulisi muokata täyttämään kaikki mahdolliset odotukset, mutta ihmisten kuuleminen teologisen perinteen rinnalla, ikäänkuin dialogissa, olisi toivottavaa.

Tutkimuksessa selvisi, että kirkossakävijät odottavat tunnekokemuksia: rauhoittumista, hiljentymistä ja voimaa arkipäivään. Moni odotti myös ehtoollista, Jumalan sanaa ja uskon vahvistumista. Näin ollen pelkkä rauhallinen tunnelmointi ei riitä, vaan tarvitaan sekä tunnelmaa että sisältöä. Varsin moni toivoi myös tulevansa hoidetuksi ja kohtaavansa armollisuutta. Monet uudistukset, joita kirkossamme toteutettu jumalanpalvelusuudistus on tuonut, saivat kiitosta. Uudistukset näyttäisivät siis palvelevan ainakin kirkossa kävijöitä. Kokemukset olivatkin myönteisempiä nyt kuin aiemmissa vastaavissa tutkimuksissa. Paljon odotuksia tuli juuri pappien suuntaan, on oltava välitön lämmin ja mukava. Papin pitää olla myös hyvin valmistautunut.

Tunnekokemusten toivossa ei mielestäni ole mitään vikaa. Messun on liikutettava, ilahdutettava, kosketettava sekä ilmaisutavallaan että sanomallaan. (Positiivinen) Ongelma tulee siinä, että me ihmiset olemme niin erilaisia. Sen mikä koskettaa toista, kokee joku toinen hengettömänä teatterina tai ärsyttävänä intoiluna. Me olemme erilaisia myös uskoa eläessämme. Mutta tämä erilaisuus on oltava rikkaus. Erilaisuus ei ole mikään synnin sivutuote, vaan luomisessa annettu lahja. Tähän erilaisuuteen kirkossamme kiinnitetään mielestäni liian vähän huomiota. Tai jos kiinnitetään, yleensä se nähdään negatiivisena ja riidan aiheena. Usein se jakaa meitä eri leireihin joissa ringin sisällä olevat ovat ”meitä” ja ulkona ”nuo” ovat ”muita”. Näin ei saisi olla. Positiivisella tavalla tätä erilaisuutta voitaisiin tukea suurissa kaupungeissa, joissa on lähietäisyydellä usea kirkko ja seurakunta. Seurakuntien tulisi keskenään sopia profiloitumisesta. Isoissa kaupungeissa voisi olla karismaattinen, korkeakirkollinen ja matalakirkollinen seurakunta. Yhdessä seurakunnasssa voitaisiin taas keskittyä hiljaisuuden viljelemiseen kun toisessa panostettaisiin perheiden toimintaan. Seurakuntien historiasta ja käytettävistä tiloista löytyy varmasti sopivia viitteitä, kuinka mikäkin seurakunta sopii profiloida. Samalla tulisi porrastaa jumalanpalvelusten alkamisaikoja. Tämä ei tietenkään tarkoita, että profiloinnin jälkeen muunlainen toiminta on ehdottomasti kiellettyä, vaan profiili toimisi yleisenä kantavana toimintatapana, joka näkyy seurakunnan elämässä. Profilointi tehtäisiin toteuttamalla niitä mahdollisuuksia, joita nykyinen kirkkokäsikirja antaa, messun voi tätä nykyä toteuttaa hyvin monella tavalla. Käsikirja antaisi kuitenkin raamit, joiden sisällä pysymällä pysytään yhteisesti sovitussa uskontulkinnassa.

Profilointi toki vaatii papistolta ja kanttoreilta paljon, kukaan ei voi toteuttaa täydestä sydämestä jotain, jota ei tunne omakseen. Pappien ja kanttoreiden olisi siis löydettävä itselleen sopiva seurakunta. Myönnettäköön, että alkuun tämä voisi olla käytännössä hankala järjestää. Samalla papeille tulisi tärkeä vastuu. Pappien tulisi ymmärtää, että kirkon ykseys rakentuu sen tunnustaman uskon varaan, ei jumalanpalvelustapojen varaan. Pappien tulisi siis torpata kaikki lahkoutuminen, ulkopuolelle sulkeva me-henki ja viedä kohti ykseyden ymmärtämistä. Jotta tämä on mahdollista papiston tulee tuntea oman jumalanpalvelustavan lisäksi muut perinteet. Hyvät puolet ja uhat yhtälailla omasta kuin muidenkin perinteistä. Lisäksi tarvitaan entistä parempaa kirkkokäsikirjan tuntemusta. Papeilta vaadittaisiin asiantuntemusta ja omistautumista kirkon yhteyden säilyttämiselle.

Seurakuntia profiloimalla annetaan erilaisten kristittyjen toteuttaa uskonelämäänsä itselleen parhaalla tavalla, samalla mahdollistaen kirkon ykseyden säilymisen. Se toisi jumalanpalveluksen enemmän seurakuntaelämän keskiöön. Sen sydämeksi ja sieluksi.