Kevät – ja keskustelu suvivirrestä – tuli tänä vuonna aikaisin. Apulaisoikeuskansleri Mikko Puumalaisen päätös suositteli, ”että kouluissa ei lainkaan järjestettäisi opettajien tai muun koulun henkilökunnan taikka seurakunnan työntekijän johtamia tilaisuuksia, joissa on tietyn vakaumuksen mukaista sisältöä”. Suurin melu on käyty suvivirrestä. Kirkkohallituksen kansliapäällikkö Jukka Keskitalo on blogissaan huomauttanut, että päätöksessä on painotettu negatiivista uskonnonvapautta positiivisen kustannuksella. Luettuani päätöksen ja seurailtuani keskustelua julkisuudessa ja sosiaalisessa mediassa ajattelin kirjoittaa mihin kolmeen teemaan keskustelu mielestäni kiertyy. Mitä on suomalaisen uskonnonvapauskeskustelun taustalla? Sanoisin, että kolme asiaa: 1. Uskonnon harjoitus 2. Oman vakaumuksen ilmitulo 3. Käsitys uskonnosta. Viimeinen on näistä kaikkein laajin, voisi sanoa perussyy kaiken takana.
Uskonnon harjoitus
Perustuslain 11§ mukaan kukaan ei ole velvollinen osallistumaan omantuntonsa vastaisesti uskonnnon harjoittamiseen. Uskon tästä kaikkien olevan samaa mieltä. Uskonnonharjoittamiseen ei tule pakottaa ketään. Asia ei kuitenkaan ole ihan yksinkertainen. Mikä nimittäin on uskonnonharjoittamista? Voiko siihen edes ketään pakottaa? Nykyinen tulkinta näyttäisi olevan, että osallistuminen tilaisuuteen jossa harjoitetaan uskontoa on jo uskonnonharjoittamista. Siksi kaikki uskonnonharjoitus on siivottava pois julkisesta tilasta. Näin toimitaan, jotta oltaisiin yhdenvertaisia tai ketään ei tarvitsisi ajaa pois yhteisestä tilaisuudesta. Tässä kohtaa on tulkittu myös, ettei yksittäisen virren, kuten suvivirsi tai enkeli taivaan, laulaminen ole uskonnonharjoittamista, vaan suomalainen perinne. Itse olen sitä mieltä, ettei samassa tilassa oleminen tai uskonnolliseen tilaisuuteen osallistuminen ole vielä uskonnonharjoittamista. Lukion uskonnonopetuksen yhteydessä vierailimme Hare Krishna -temppelissä, jossa laulettiin Hare Krishna -laulua ja muutenkin harjoitettiin uskontoa. Me seurasimme vierestä. Se oli hyvin opettavaista. Toivon, että omien lasteni tulevissa kouluissa voidaan viettää yhdessä kristillisiä juhlia ja muita uskonnollisia juhlia. Varsinkin niistä uskonnoista joista koulussa on oppilaita. Vaikka lapseni osallistuisivat tilaisuuteen jossa harjoitetaan muita uskontoja, en katso heidän oikeuksiaan loukatuksi. Toivon että he oppivat. Jos siis katsottaisiin että ketään ei pakoteta osallistumaan uskonnonharjoittamiseen, olisi mielestäni täysiin mahdollista kaikkien oppilaiden osallistua yhdessä kaikkiin juhlatilaisuuksiin ja jopa jumalanpalveluksiin tai vastaaviin riitteihin seuraajina. Eikä tuolloin mielestäni kenenkään uskonnonvapautta loukattaisi.
Oman vakaumuksen ilmitulo
Apulaisoikeuskanslerin päätöksen perusteluissa tuotiin esiin myös, että Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) ”tulkintakäytännössä negatiiviseen uskonnonvapauteen on katsottu kuuluvan yksilön oikeus olla tuomatta esiin omaa vakaumustaan. EIT on muun muassa todennut, että EIS:n 9 artiklan vapaus tunnustaa tai olla tunnustamatta uskoa perusti yksilölle oikeuden siihen, ettei hänen tarvinnut paljastaa uskoaan tai uskonnollisia vakaumuksiaan eikä käyttäytyä sellaisella tavalla, että siitä voitiin päätellä, oliko hänellä sellaisia vakaumuksia. Siten artikla koski myös henkilöä, joka ei ollut uskossa ja tähän vapauteen puututtiin, jos valtio sai aikaan tilanteen, jossa henkilö joutui suoraan tai välillisesti paljastamaan sen, että hän ei ollut uskossa”. On helppo arvata mistä tämä ajatus kumpuaa. On tilanteita, joissa vakaumuksensa paljastaneelle seuraa vakavia ongelmia ja suoranaista vainoa. Kouluissa ongelmaksi on nähty ryhmästä erottaminen, pakostakin siinä tilanteessa vakaumus tulee ilmi. Kaikilla on oltava oikeus vakaumuksiinsa ja mielipiteisiinsä. Eikä ketään tule vainota niiden tähden. Mielestäni ongelmaa ei kuitenkaan tulisi tehdä siitä, että vakaumus tulee ilmi. Vaan siitä, että ilmitulemisesta seuraa ongelmia. En näe, miten ihmisoikeuksilla voidaan perustella tuota vakaumuksen piilottamista. Vakaumukset liittyvät kaikkeen elämässämme, kaikkeen inhimilliseen toimintaan. Kaikki toimintamme perustuu lopulta arvoille, arvot liittyvät vakaumuksiimme. Pitkälle vietynä argumenttia vakaumuksen paljastumisesta voidaan siis soveltaa ihan kaikkeen mitä teemme. Meiltä ei siis voida vaatia mitään, sillä kaikki voi asettaa meidät tilanteeseen joka ilmaisee onko meillä tietynlaista vakaumusta vai ei. Jaakko Heinimäki on kolumnissaan huomauttanut tämän johtavan esimerkiksi kouluruokailujen mahdottomuuteen. Vaatimus ihmisten yhteiselämästä jossa vakaumukset eivät tule esille on täysin mahdoton. Samalla, jos katsottaisiin, ettei uskonnolliseen tilaisuuteen osallistuminen vielä ole uskonnonharjoittamista, ei ketään tarvitse erottaa ryhmästä.
Käsitys uskonnosta
Molempien mainittujen, ja monen muunkin näkökohdan, taustalla on käsitys uskonnosta. Uskonnonvapauskeskustelussa ja apulaisoikeuskanslerin päätöksessä näkyy käsitys uskonnosta joka on siististi rajattu, yksi (yksityis)elämän osa-alue joka käsittelee ”yliluonnollisia asioita”, voidaan erotella omaan karsinaansa ja pitää erossa muista asioista. Uskonto on yksi pieni siivu elämän piirakkataulukossa. Ja tuo siivu ei saa julkisessa yhtisössä näkyä, jotta oltaisiin neutraaleja eikä otettaisi kantaa. Tuollainen käsitys uskonnosta on kuitenkin täysin virheellinen. Uskontoa ei voida rajata siististi, uskontotieteilijätkään eivät ole yksimielisiä mikä on uskontoa ja mikä ei. Uskonnot ja vakaumukset ovat koko elämää ja kulttuureja määrittävä pohjavire. Ne ovat ne viivat tai värit joilla elämän piirakkataulukko on tehty. Uskonto ei kosketa vain jotain tiettyä osa-aluetta vaan on läsnä kaikessa. Kaikessa vakaumuksellisessa toiminnassa. Kaikessa arvoihin liittyvässä toiminnassa. Näiden uskontojen tai katsomusten joukossa uskonnottomuus on yksi monista. Ei todellakaan muiden yläpuolella tai taustalla oleva neutraali tila, joka sitten täytetään osaksi uskonnoilla.
Mielestäni on ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta tärkeää, että me ymmärrämme toisiamme. Kokonaisuuksina. Siksi on välttämätöntä, että vakaumuksemme näkyvät, että ymmärrämme ettei kukaan saastu tai vahingoitu toisen uskonnonharjoituksen seuraamisesta tai osallistumisesta tilanteeseen jossa uskontoa/uskontoja harjoitetaan, että näemme ja koemme miten naapurini/ystäväni/työtoverini uskoo ja harjoittaa uskontoaan. Eikä ketään vainota vakaumuksensa tähden. Tätä emme saavuta julkisen tilan "neutralisoinnilla" ja uskontojen änkeämisellä niiden olemukselle mahdottomiin karsinoihin.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste uskonnonvapaus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste uskonnonvapaus. Näytä kaikki tekstit
keskiviikko 26. maaliskuuta 2014
tiistai 2. lokakuuta 2012
Aidosti monikulttuurinen yhteiskunta ja uskonnot
Riippumatta kenenkään mielipiteistä, Suomi on tänäpäivänä monikulttuurinen yhteiskunta. Yhteinäiskulttuurin aika on ohi. Suomessa asuu ihmisiä, jotka tulevat erilaisista kulttuureista ja joiden maailmankatsomus rakentuu hyvin erilaisille perustoille. Tämä ei tietenkään ole mikään uusi ilmiö, näin on oikeastaan aina ollut, kaikkialla, jo paljon ennen kansallisvaltioiden syntymistä. Monikulttuurisuuden asettamaan haasteeseen on eri aikoina ja eri paikoissa vastattu hyvin eri tavoin. Monesti yhden kansan tai valtion sisällä on pyritty yhtenäisyyteen vaikka väkivalloin, jotta voitaisiin keinotekoisesti saavuttaa kansallinen yhtenäisyys. Tästä on seurannut monenlaisia vainoja ja tekoja jotka rikkovat ihmisyyttä vastaan.
Nyky-yhteiskuntaa useimmat haluavat rakentaa monikultturisuuden varaan. Usein vain tätä monikulttuurisuutta pyritään kuitenkin toteuttamaan siirtämällä uskonnot yhteisestä ”julkisesta tilasta” yksityiseen. Kyseinen ajatus perustuu ajatukseen uskonnon yksityisestä luonteesta ja julkisen tilan neutraaliudesta sekä ajatukseen uskontojen poissaolosta jotenkin "neutraalina tilana".Tällaisen ajttelun kanssa en voi olla samaa mieltä. Asiaa on vaikea selittää, mutta ehkä voisin (aavistuksen ontuvasti) verrata sitä esim. ekologiseen ajatteluun. Uskonto määrittää ihmistä kokonaisuutena, se ei jokin ihmisen osa joka otetaan esiin vain muiden katseilta piilossa. Monelle uskonnolliselle ihmiselle uskonto määrittää koko olemusta ja antaa perustan ja syyn kaikelle mitä tehdään. Toisaalta uskonto on lähes kaikissa muodoissaan yhteisöllistä, ei siis yksityisen ihmisen omaa vaan yhteisössä jaettua. Jos tällaisen uskonnon pakottaa vain "yksityiseen tilaan", tekee ihmisille väkivaltaa. Ontuva vertaus voisi siis olla, esimerkiksi se, voiko väittää ekologisen elämäntavan olevan yksityisasia joka ei kuuluu julkiseen piiriin. Voiko silloin ekologisesti ajatteleva ihminen julkisesti pyöräillä tai vaikka vaatia parempaa julkista liikennettä? Ekologisuus on myös asia, joka koskee laajempaa joukkoa ihmisiä, täysin yksityistä siitä ei siis voi tehdä millään. Molemmissa on myös kyse elämän arvoista, jotka kaikki lopulta perustuvat "uskonnollisuuteen" ts. ovat empirian ulkopuolella, eikä niitä voi lopulta perustellla muulla kuin käyttämällä käsitteitä kuten "hyvä", "paha", "oikein" tai "väärin". (En mene tähän nyt enempää, ehkä aiempi blogini ”Oikea, väärä ja Jumalan olemassaolo” voi hiukan avata tätä ajatusta)
Minua on jo pitkään hämmentänyt, kuinka usein samat ihmiset julistavat monikulttuurisuuden ilosanomaa ja ovat sitä mieltä, että uskonto ei saa näkyä tai kuulua. Uskonto on yksityisasia vain hyvin pienessä osassa ihmiskunnan kulttuureita. Ajatus perustuu valistuksen ja ehkä pietisminkin periaatteisiin. Tällaisesta monikulttuurisuudesta tulee itseasiassa hyvin kapeaa, vain pienen joukon ehdoilla toimivaa kulttuuria. Ei siis todellista monikulttuurisuutta, vaan jälleen yhden ajattelutavan dominointia. Todellinen monikulttuurisuus on yhteiskunnallinen malli, jossa eri tavoin uskovat ja ajattelevat elävät rauhassa yhdessä ja rakentavat yhteiskuntaa jossa kenenkään ajattelutapa, uskonnollinen tai uskonnoton, ei dominoi toisen yli. Toki tämä on vaikeaa, jos ei jopa mahdotonta. On myös periaatteita, kuten ihmisoikeudet, joiden tulee ohjata elämää. Vaikeus tai edes mahdottomuus ei kuitenkaan saa olla syynä siihen, että vain yhden maailmankatsomuksen annetaan jyrätä muiden yli. Ja kyllä, myönnän, että edustamani uskonnon kannattajat ovat syyllistyneet edellä kuvaamaani jyräämiseen vuosisatoja, silti sekään ei oikeuta toimimaan väärin.
Muutama esimerkki. Ulkomainen olympiavoittaja kiittää haastattelussaan Jumalaa. Haastattelija kääntää kaiken muun, paitsi urheilijan kiitokset Jumalalle. Ilmeisesti haastattelija oli sitä mieltä, ettei YLE:n urheilulähetyksessä sovi viitata uskontoon. En tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Tämän hetken uskonnonopetuksen mallin perusperiaatteet taas ovat hyvä esimerkki aidosta monikulttuurisuudesta. Kullekin opetetaan valtion koulussa, valtion määrittelemin opetussunnitelmin ja kouluttamin opettajin, omaa uskontoa. En väitä, että nykyinen järjestelmä on kaikissa yksityiskohdissaan täydellinen, mutta lähtökohdiltaan se on positiivisella tavalla monikulttuurinen. Luterilaisen ja ortodoksisen kirkon verotusoikeus on myös hyvä esimerkki positiivisesta suhtautumisesta uskontoihin. Tämän rinnalle tarvittaisiin kuitenkin jokin jäsenmäärään perustuva toiminta-avustus pienemmille rekisteröidyille uskonnollisille yhteisöille. Niillä kun ei ole verotusoikeudesta vastaavaa hyötyä. Aito monikulttuurisuus suhtautuu kulttuuriseen kirjoon positiivisesti, näkee eri kulttureissa hyvää ja pyrkii tukemaan niiden hyviä puolia. Tällä tavalla voidaan käydä kohti yhteiskuntaa jossa kenenkään ei toivottavasti tarvitse kokea tulevansa kohdelluksi epäoikeudenmukaisesti.

lauantai 2. kesäkuuta 2012
Suvivirsi-show
Taas alkoi jokakeväinen keskustelu suvivirren laulamisesta koulun päättäjäisjuhlissa. Tällä kertaa sen käynnisti Kuopion piispan Jari Jolkkosen perheen päätös ottaa lapsensa pois juhlasta, jossa suvivirttä ei lauleta. Piispan mielestä kyse on koulun rehtorin vakaumuksesta, ei niinkään lasten vanhempien. Rehtori taas puolustautuu vetoamalla lasten uskonnonvapauteen. Juhlasta jouduttaisiin poistamaan monta lasta, sillä osa vanhemmista on kieltänyt lastensa osallistumisen uskonnolliseen toimintaan. Opetushallitus on kuitenkin linjannut, ettei suvivirren laulaminen vielä tee tilaisuudesta uskonnollista. Kyse on suomalaisen kulttuurin opettamisesta.
Herää kysymys, kuinka pitkälle vanhemmilla on oikeus päättää lapsensa opetuksen sisällöstä. Vanhemmilla tulee olla oikeus päättää kuuluuko lapsi uskonnolliseen yhdyskuntaan ja osallistuuko siten oman uskontonsa mukaiseen opetukseen. Kaikkea vanhemmat eivät kuitenkaan mielestäni voi määrätä. Vakaumuksellinen kasvissyöjä, ei mielestäni voi määrätä, että hänen lapsensa ei osallistu kotitalousopetukseen, jossa käsitellään lihaa. Tosin uskonnonvapautta voidaan pitää eettisistä periaatteista erillisinä, joten otetaan toinen esimerkki uskonnon maailmasta. Äärikristitty tai minkään muunkaan uskonnon edustaja ei mielestäni voi ottaa lapsiaan pois fysiikan, kemian tai biologian tunneilta, vaikka niillä opetettu sisältö olisikin vastoin heidän uskoaan. Yhteiskunnan on voitava taata, että lapset saavat tietyn opetuksen ja tietyt välineet elämäänsa varten. Joskus lasta on siis suojeltava jopa vanhempiensa äärikannoilta. Samanlaista ehdottomuutta on mielestäni se, ettei lapsen anneta osallistua tilaisuuteen, jossa joku voi rukoilla tai muuten harjoittaa uskontoaan. Myös tältä ehdottomuudelta on yhteiskunnan suojeltava lapsia. Ketään ei tule pakottaa tai painostaa virren laulamiseen tai uskonnon harjoittamiseen. Kuitenkin jokainen meistä väistämättä törmää uskontoon tässä maailmassa. Osallistuminen tilaisuuksiin, jossa joku laulaa virttä tai rukoilee, voi antaa eväitä tämän maailman ilmiöiden kohtaamiseen.
Loppujen lopuksi on kyse siitä, mitä on se ”suomalainen kulttuuri” jota haluamme välittää ja opettaa lapsillemme. Onko se monikulttuurista, johon mahtuu sekä suvivirren laulaminen että tutustuminen myös muihin kulttuureihin Suomessa? Vai yksipuolista yhden totuuden määrittelemää? Kuinka vain, sitä päätöstä ei voi piispa, rehtori tai mikään katsomuksellinen ryhmittymä, uskonnollinen tai uskonnoton, yksin tehdä. Siihen tarvitaan meitä kaikkia. Ja ennenkuin mitään muuta päätetään tulisi kaikkien tyytyä opetushallituksen linjaukseen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)