Kenelle Kristuksen ruumis ja veri kuuluvat?

Kirkolliskokousvaalien jälkeen lupailin julkisesti, että tulen blogissani tekemään ehdotuksia asioista, joita olisin kirkolliskokouksessa lähtenyt ajamaan. Nämä ajatukset ovat syntyneet pitkien aikojen kuluessa, tosin osa niistä sai mielessäni selkeän muodon vasta vaalien aikana tai niiden jälkeen. Nyt on siis ensimmäisen ehdotuksen vuoro.

Tämän ehdotuksen tuon julki nyt, koska aivan samaan asiaan tarttui piispa Björn Vikström Kotimaa-lehden kolumnissaan. Siis: Kirkkomme tulisi jakaa ehtoollista muiden kirkkojen jäsenille.

Moni itseasiassa tuntuu jo nyt ajattelevan, että kirkkomme ehtoollispöytä on ”avoin”. Näin ei kuitenkaan ole, kirkkojärjestys määrittää tarkkaan minkä kirkkojen jäsenet ovat tervetulleita ehtoollispöytäämme. Ennenkuin lupa heltiää toisen kirkon jäsenelle, tulee kirkkomme vakuuttua ekumeenisissa neuvotteluissa siitä, että kirkkojemme käsitys ehtoollisesta ja muistakin uskon kysymyksistä ovat tarpeeksi samankaltaiset. Päätös ehtoollisyhteydestä tehdään korkeimmassa päättävässä elimessä, eli kirkolliskokouksessa. Paitsi, jos kyse on Luterilaisen maailmanliiton uudesta jäsenkirkosta, silloin tätä prosessia ei käydä lainkaan, mutta se olisikin jo toisen blogin aihe se.

Ekumeenisissa neuvotteluissa on jo pitkään korostettu, että ehtoollinen on kaikkien kastettujen yhteinen ateria. Ehtoollinen tekee näkyväksi Kristuksen kirkon. Se on koko kirkon ykseyden merkki. Ehtoollinen tuo seurakunnan ja kirkon yhteen, syvimmällä mahdollisella tavalla. Se liittää meidät Kristuksen ruumiiseen, tekee meistä yhden kokonaisuuden. 

Ekumeenisten keskustelujen myötä hyväksymme nykyään myös muiden kirkkojen kasteen. Kaste on pätevä mikäli siinä on käytetty vettä ja se toimitettu Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Riippumatta siitä kuka kastaa tai minkä kirkon yhteydessä. Kaste tuo mukanaan kaikki pelastuksen lahjat, myös Kristuksen ruumiin ja kirkon jäsenyyden. Näin ollen mielestäni ehtoollisen vastaanottamiselle ei tulisi asettaa muita ehtoja kuin sen, että vastaanottaja on kastettu kristitty.

Tämän tulisi myös vaikuttaa tapaamme rajoittaa lasten ehtoollista. Nykyään ehtoolliselle saa itsenäisesti osallistua konfirmoitu kirkon jäsen. Konfirmoimaton saa osallistua vanhempansa, kumminsa tai rippikouluopettajansa kanssa. Tällä on haluttu varmistaa, että ehtoollisen vastaanottaja on saanut opetusta ehtoollisen merkityksestä. Mutta kuka voi olla varma, että opetusta saanut ymmärtää tuon merkityksen? Voiko ehtoollisen merkitystä edes kunnolla ymmärtää? Mielestäni sen toteaminen, että ehtoollinen on kaikkien kastettujen yhteinen juhla-ateria, ei poista kasvatusvastuuta vanhemmilta, kummeilta tai seurakunnalta. Oikeastaan se vain korostaa tuon kasvatuksen välttämättömyyttä.

Edelleen olisi toki syytä käydä kirkkojen välillä ekumeenisia keskusteluita ehtoollisen merkityksestä ja luoda ehtoollisyhteyksiä. Vaikka ehtoollispöytäämme kutsuttaisiin kaikkia kastettuja kristittyjä, on silti syytä tarkastella sitä, minkä kirkkojen ja seurakuntien kanssa voidaan yhdessä järjestää ehtoollisjumalanpalveluksia. Onhan yksimielisyys ehtoollisen oikein toimittamisesta yksi Augsburgin tunnustuksen kriteereistä kirkon todelliseen ykseyteen. Erimielisyys tässä kysymyksessä ei ole kadonnut, ehtoollispöytämme ovat edelleen erillään, mutta me voimme kasteeseen vedoten kutsua kaikkia kristittyjä meidän pöytäämme.

Oikea, väärä ja Jumalan olemassaolo

Anders Breivikin tekojen kaltaiset silmittömät julmuudet saavat joskus epäilemään hyvän Jumalan olemassaoloa. Kun oma ymmärrys ei riitä käsittäämään pahuuden määrää, käy helposti niin, että hyvyyden olemassaolon mahdollisuus katoaa. Toisaalta, ihmisen käsittämätön pahuus voi olla myös vakuutus hyvyyden olemassaolon välttämättömyydestä.

Todennäköisesti lähes kaikki maailman ihmiset tuomitsisivat Breivikin teon vääränä kaikissa tilanteissa. Breivik on oikeudessa myöntänyt teot, muttei pidä niitä rikollisina. Ilmeisesti Breivikin mielessä murhat olivat kuin oikeutettua sotaa. Oikeutetussa sodassa tappaminen ei ole moraalisesti väärin, mikäli sillä estetään suurempi kärsimys kuin itse tappaminen.

Jos uskomme, että on olemassa jokin ihmisen ulkopuolinen mittapuu sille, mikä on oikein tai väärin, hyvää ja pahaa, me voimme sanoa, että Breivik on väärässä. Hänen tekonsa on väärin ja paha. Jos taas emme oleta mitään mittapuuta, joudumme toteamaan, että Breivikin teko oli meidän mielestämme paha ja siksi hänen rankaisemisensa on meidän mielestämme oikeutettua. Tällainen ajattelu suhteellistaa koko moraalin. Siinä tapauksessa kaiken moraalin perusta, oikea ja väärä, määräytyvät enemmistön mielipiteen mukaan ja rangaistuksista tulee aina enemmistön pakkovaltaa.

Moraalin suhteellistuessa oikea ja väärä tulevat riippuvaisiksi ajasta ja paikasta. Ei ole mitään tekoa, joka olisi aina ja kaikkialla väärin. On vain tekoja jotka tiettyinä aikoina tietyissä paikoissa ovat sellaisia joita ennemmistö vastustaa ja kokee sen perusteella oikeudekseen rangaista teon tehnyttä. Esimerkiksi me suomalaiset tai eurooppalaiset olemme sitä mieltä, että naisten sukupuolielinten silpominen on väärin. Kuitenkin on kulttuureita joissa silpomista ei pidetä vääränä. Jos oikealle ja väärälle ei ole muuta määritelmää kuin enemmistön mielipide, onko silpominen silloin tuossa kulttuurissa väärin? Oli aika jolloin ihmisen pitämistä orjana ei pidetty vääränä. Tuliko orjuudesta väärä teko vasta sitten, kun enemmistön mielipide kääntyi sen vastaiseksi?

Jos on sitä mieltä, että on tekoja jotka ovat väärin ajasta ja kulttuurista riippumatta, uskoo jonkin ihmisen ulkopuolisen hyvyyden/pahuuden, oikean/väärän mittapuun olemassaoloon. Tätä mittapuuta ei voida luonnontieteen keinoin havaita. Itse kutsuisin tuota mittapuuta Jumalaksi tai Jumalan tahdoksi. Vaikka pelkän hyvyyden ja pahuuden, oikean ja väärän idean olemassaolosta on vielä pitkä matka kristillisen uskon persoonalliseen Jumalaan, on se silti vielä kauempana maailmankuvasta jonka mukaan ei ole olemassa mitään mitä ei voitaisi luonnontieteellisesti osoittaa.

Kaiken pahuuden mykistämänä on lohdullista ajatella, että on olemassa sellaista hyvää joka ei ole riippuvainen vain meistä ihmisistä.

Tyhjällä haudalla

Pääsiäisaamun ilosanoma konkretisoituu tyhjässä haudassa. Jeesuksen ylösnousemusta ei kerrota kenenkään nähneen, tyhjä hauta ja enkeli välittivät tiedon. Tyhjästä haudasta tuli suuren ilon, vapahduksen ja voiton näkyvä merkki. Jos risti ei olisi symbolina niin paljon helpompi ja selkeämpi, kantaisimmekohan kaulassamme tyhjän haudan symbolia? Mielenkiintoista, kuinka tyhjyys voi saada niin paljon merkitystä. Kuinka tyhjyys voi suorastaan täyttyä sanomasta.

Jeesuksen haudan sijainti tunnetaan edelleen. Itseasiassa Jerusalemissa on kaksikin paikkaa, joissa Jeesuksen haudan väitetään sijainneen. Näistä meille lähipäivinä on kertonut mm. Kotimaa24. Jerusalemissa on Pyhän haudan kirkko, jossa varsinaista kalliohautaa ei ole säästetty, vaan sen paikalle on rakennettu pieni kappeli ja kappelia ympäröi valtava kirkko. Toinen haudoista on puutarhahauta, joka näyttää enemmän evankeliumien kuvaamalta tapahtumapaikalta.

Yleensä kun näistä haudoista kerrotaan, muistetaan myös mainita, että puutarhahauta on enemmän protestanttien suosiossa, kun taas Pyhän haudan kirkko ortodoksien ja katolilaisten. Vaikka tällainen luokittelu ärsyttääkin, voidaan siinä ehkä nähdä jotain piirteitä eri kirkkokuntien hengellisyydestä. Voidaan ehkä sanoa, että ortodoksien ja katolilaisten mieltymyksessä näkyy ajatus pyhän sitoutumisesta tämän maailman todellisuuteen. Konkreettiset asiat, jotka ovat olleet kontaktissa pyhien ihmisten tai asioiden kanssa voivat välittää joitain siitä pyhyydestä erityisellä tavalla. Ja mikä voisi olla pyhempää kuin paikka johon Jeesuksen ruumis laskettiin ja jossa ylösnuosemus tapahtui. Ajatus siitä, että asia tai esine on ollut kontaktissa Jeesuksen kanssa on tärkeämpi kuin se, että paikka näyttää aidolta. Itseasiassa vaatimaton ulkonäkö on vain haitaksi. Pyhät asiat tai paikat on koristeltava niiden arvolle kuuluvalla tavalla. Protestantit hakenevat fyysisen kontaktin sijaan aitoa tunnelmaa ja ulkonäköä. Protestanteille vaikuttaa olevan tärkeää kuvittaa evankeliumien tapahtumapaikkoja mahdollisimman tutun oloisilla paikoilla. ”Juuri tällaiseksi olin sen kuvitellutkin”.

Ollessani Pyhällä maalla koin Raamatun paikkojen suhteen jonkinlaisen valaistuksen. Istuessani Pietarin kotitalon paikalle rakennetussa lentävän lautasen näköisessä kirkossa pyöri mielessäni monia skeptisiä kysymyksiä paikan aitouden ja merkityksen suhteen. Mitä jos paikka onkin väärä ja tuhannet ja taas tuhannet ihmiset tulevat paikalle rukoilemaan kuin harhautettuina? Juuri tämä kysymys avasi uuden oven. Ehkä paikan merkitys ei olekaan siinä, että se täysin varmasti on Pietarin kotitalo, vaan siinä, että kaikki ne ihmiset tulevat sille paikalle rukoilemaan. Kaikkien niiden ihmisten rukoukset ja usko ovat aikojen saatossa tehneet paikasta erityisen, merkityksellisen ja pyhän. Se paikka on innoittanut ja elävöittänyt tuhansien ihmisten uskoa. Se on merkityksellistä, ei se onko Pietari aivan varmasti asunut sillä paikalla.

Olen ymmärtänyt, että ortodoksisen ajattelun mukaan ikonin pyhittää sen oikea käyttö, vaikka pappi ikonin siunaakin. Ihmisten rukousten ja uskon kautta ikoni saa todellisen merkityksensä. Ajattelen, että samalla tavalla on olemassa paikkoja ja asioita joiden kautta Jumalan todellisuus tulee meitä erityisellä tavalla lähelle. Ne voivat olla hyvin henkilökohtaisia, mutta myös suuria ihmisjoukkoja liikuttavia. Uskon, että on olemassa paikkoja, joissa Jumalan läheisyyden voi jopa jollain oudolla tavalla aistia. Kirkkoja, joiden seinissä ja holveissa kuiskii vuosisatojen rukoukset. Reittejä, jotka pyhiinvaeltajien jalkojen rukoukset ovat vuosisatojen saatossa pyhittäneet. Paikkoja joissa Jumalan sydämenlyönnit tuntuvat yhtyvän omiimme.

Sikäli ei ole lainkaan ongelmallista, että Jeesuksen hautoja on kaksi. Molemmat innostavat ihmisten uskoa. Molemmat pyhittyvät oikeassa käytössä, Jumalan tekojen kirkastajana. Tyhjän haudan sanoma on loppujen lopuksi juuri siinä, että Jeesus ei enää ole siellä. Hauta ei kyennyt pidättelemään Kristusta. Kuolemallaan hän voitti kuoleman ja ylösnousemisellaan avasi meillekin tien Jumalan luokse. Tyhjä hauta on tyhjyydessään Jumalan läsnäolon ja rakkauden osoitus.

Pappeus ja ihmisoikeudet

Helsingin sanomissa kirjoitettiin pitkäperjantaina ortodoksisesta papista, jolta oli evätty oikeudet toimia pappina, koska hän oli aloittanut parisuhteen leskimiehenä. Ortodoksisen käsityksen mukaan papin on mentävä naimisiin ennen pappisvihkimystään tai elettävä selibaatissa. Uudelleenavioituminen ei ole mahdollista vaan leskeksi jääneen tulee elää selibaatissa. Uutisessa tuotiin esiin näkemys, että kyse olisi papin ihmisoikeuksien rikkomisesta. Kirkko vaatii pysymään selibaatissa, vaikka Suomen laki sallii uuden avion. Ihmisoikeuksiin on vedottu myös silloin, kun ortodoksinen kirkko väliaikaisesti perui Mitro Revon oikeudet pappintoimeen tämän toimiessa politiikassa. Samoin ihmisoikeuksien perään on kyselty evankelisluterilaisen kirkon ottaessa määräaikaisesti pappisoikeudet pois virkavelvollisuutensa rikkoneilta naisten pappeutta vastustaneilta papeilta.

Toki kaikissa näissä on kysymys ihmisten oikeuksista. Oikeudesta elää avioliitossa, oikeudesta osallistua yhteiskunnalliseen päätöksentekoon ja oikeudesta uskoa haluamallaan tavalla. Silti ihmisoikeusnäkökulma pitää sisällään vakavan sokean pisteen. Nimittäin sen, että pappeus ei ole ihmisoikeus. Pappeus ei ole yksilön vaan yhteisön. Kenellään ei ole subjektiivista oikeutta toimia pappina, vaan kirkko päättää kenellä se oikeus on. Yhtälailla kirkolla on oikeus ottaa pappeuden tuomat oikeudet pois, jos niin katsoo tarpeelliseksi. Jokaisella on myös oikeus luopua pappeudestaan. Pappeus on vapaaehtoinen päätös. Päätös joka rajaa joitain ihmisen oikeuksia. Riippuen kirkkokunnasta kuinka paljon. Ketään ei pakoteta pappeuteen tai toimimaan pappina. Jokainen pappi on siis itse päättänyt suostua oikeuksiensa rajaamiseen. Ja voi niin halutessaan luopua pappeudestaan, mikäli ei enää halua elää viran tuomien vaatimusten mukaan.

On voitava keskustella siitä, onko kirkon papeille asettamat vaatimukset järkeviä, tarkoituksenmukaisia ja tarpeellisia. Tässä keskustelussa ihmisoikeusnäkökulmallakin on sijansa. Jokaisen papin tulisi kuitenkin muistaa, että ilman yhteisöä, kirkkoa, pappeutta ei olisi. Siksi mitään papillisia oikeuksia ei ole olemassa kirkon asettamien rajojen ulkopuolella.

Mikä järki on Jeesuksen kärsimyksessä?

Ken tahtoo käydä Herran askelissa,
ken tahtoo käydä Herran askelissa,
käy tietä vehnänsiemenen:
kuin siemen hänkin kuolee,
kuin siemen hänkin kuolee.

Olemme paastonajassa edenneet kärsimysaikaan jolloin Jeesuksen kärsimykset Jerusalemissa ja Golgatan ristillä ovat erityisessä keskiössä. Tämän kaltainen kärsimyksen ja Jeesuksen tuskien korostaminen voi tuntua nykyaikana oudolta. Mihin kärsimystä edes tarvittiin? Miksi Jeesuksen piti kärsiä, jotta ihmiset voivat pelastua? Vaatiko Jumala veriuhrin? Oliko jonkun pakko kärsiä, jotta Jumalan kostonhimo voidaan tyydyttää? Näitä kysymyksiä tulee mieleen ja on niitä nähty julkisuudessakin esitettävän. Verenhimoinen ja kostonhaluinen Jumala, ei kuitenkaan tunnu oikealta. Jumala on hyvä, Jumala on rakkaus, Jumala on armollinen. Näihin määreisiin ei kostonhalu oikein sovi. Toki Jumala on myös pyhä ja oikeudenmukainen tuomari. Mutta eikö koko kristillisen uskon idea ole siinä, ettei meitä arvioida tekojemme vaan Jumalan armon kautta?

 

Hän kulkee tietä kaiken luomakunnan,

hän kulkee tietä kaiken luomakunnan.
Se täytyy loppuun kulkea.
Ja elämän se antaa,
ja elämän se antaa.

Mikä järki sitten Jeesuksen kärsimyksessä on? Miksi ruoskat, nöyryytykset ja ristin naulat? En voi uskoa, että kyseessä olisi Jumalan vaatimus, opetetaanhan meille myös, että Kristus kärsi ja kuoli meidän syntiemme tähden. Mutta mitä tekemistä minun synneilläni on roomalaisen sotilaan lyömien ruoskaniskujen kanssa? Jotta voimme tätä ymmärtää, on mietittävä mitä synti on. Synti on Jumalan tahdon vastaisia ajatuksia, sanoja, tekoja ja tekemättä jättämisiä. Siis teen jotain pahaa, tai jätän jotain hyvää tekemättä joka minun olisi mahdollista tehdä. Synti ei kuitenkaan ole vain tämänkaltaisia hetkellisiä rikkomuksia. Synti on myös ihmisen olemuksessa oleva tahra, olemme syntisiä. Olemme syntisiä, sillä teemme syntiä ja teemme syntiä sillä olemme syntisiä. Nämä ovat kolikon kaksi puolta, joita ei voi erottaa toisistaan. Ihminen, luotu hyväksi, on vääristänyt itsensä pahalla. Pyhä Jumala ja syntinen ihminen ovat erillään kuin valo ja pimeys.

Ja vuoroin polttaa helle, vuoroin routa,

ja vuoroin polttaa helle, vuoroin routa,
ja myrskytuulet pyyhkivät.
Ja pieni siemen kuolee,
ja pieni siemen kuolee.

Jotta Jumala saattoi pelastaa ihmisen, luoda uudelleen itsensä ja ihmisen välinen yhteyden, oli ihmisen syntisyydestä päästävä eroon. Sen saavuttaakseen Jumala tuli itse ihmiseksi. Jumala syntyi yhdeksi meistä. Jeesuksessa Jumala ja ihminen kohtaavat ainutlaatuisella tavalla. Pyhä ja puhdas Jumala tuli ihmiseksi. Kun maailmaan joka on synnin tahraama, paha, tuli jotain äärimmäisen hyvää, puhdasta ja pyhää, tapahtui ”hylkimisreaktio”. Pahuus ei voi sietää sellaista pyhyyttä, vaan yritti tahrata sen. Kun Jeesus ei taipunut kiusauksiin erämaassa, eikä uskonoppineiden juoniin, ei pahuus onnistunut pilaamaan hänen puhtauttaan. Vaihtoehdoksi jäi vain tuon sietämättömän pyhyyden tuhoaminen. Tällä yritän kuvata sitä, ettei ole väliä sillä milloin tai minne Jumala syntyi ihmiseksi. Vaikka hän syntyisi tämän päivän maailmassa, lopputulos olisi sama. Kateus, välinpitämättömyys, viha ja inho, kaikki pahuus, lopulta tuhoaisivat viattoman. Ei siis ole kyse Jumalan verenhimosta, vaan synnin ja pahuuden aiheuttamasta väistämättömyydestä. Ei kannata hakea syyllisiä juutalaisista, roomalaisista maaherroista tai sotilaista tai ”Ristiinnaulitse” huutavista kansanjoukoista. Jokainen ihminen, jokainen meistä, on osallinen siitä pahuudesta, joka vei Jeesuksen kärsimyksiin ja ristille.

Niin toisen täytyy kuolla toisen tähden,

niin toisen täytyy kuolla toisen tähden,
ja siemen muuttuu leiväksi.
Ja toinen ruokkii toista,
ja toinen ruokkii toista.

Maailman pahuus ei kuitenkaan voittanut. Jeesus kuoli, mutta Jumala ei voi kuolla. Kaksi ääripäätä, kaksi magneetin napaa kohtasivat ja siinä törmäyksessä syntyi jotain uutta. Se, että jokainen meistä on osallinen siitä pahuudesta joka aiheutti Jeesuksen kärsimykset seuraa se, että jokainen meistä on myös osallinen Jeesuksen voitosta tuon pahuuden yli. Maailman pahuus ei riitä voittamaan Jumalan hyvyyttä. Jeesuksen syntymä, ristinkuolema ja ylösnousemus puhdistivat ihmisluonnon ja palauttivat ihmisen yhteyden Jumalan kanssa. Tämä puhtaus on tarjolla kaikille, jotka elävät yhteydessä Kristukseen. Tuon yhteyden perusta on kasteessa. Se vahvistuu Jumalan sanan kuulemisesta ja ehtoollisen nauttimisesta, sillä näissä Kristus on itse läsnä. Jeesus on itse läsnä meidän uskossamme. Usko ei siis ole vain tiettyjen asioiden totena pitämistä, vaan syvää yhteyttä Jumalan kanssa. Yhteyttä joka muuttaa meidät olemustamme myöten.

Miten ja miksi kysymyksiä jää vielä paljon tämän mysteerin edessä. Silti se on jotain josta kaikki me voimme saada lohdutusta, olimme sitten lyötyinä tai lyöjinä. Lyötyjen rinnalla Jeesus kärsii jokaisesta iskusta jonka otat vastaan. Lyöjän iskujen tähden Jeesus on jo kuollut ja voittanut sinunkin pahuutesi.

 

Sen tien on Herra käynyt loppuun saakka,

sen tien on Herra käynyt loppuun saakka,
ja nyt hän meille kaikille
on elämä ja autuus,
on elämä ja autuus.

Virsi 61, Huub Oosterhuis. Suom. Anna-Maija Raittila

Luopumisen juhlaa

On jälleen laskiaisaika. Ensi keskiviikkona on tuhkakeskiviikko, joka aloittaa paaston ajan, pääsiäiseen valmistautumisen. Latinalaisessa Amerikassa vietetään näyttäviä karnevaaleja. Näiden juhlien tarkoitus on sama kuin meillä laskiaisen: juhlitaan vielä ennen paastoa ja syödään pois kaikki pilaantuvat ruoka-aineet, joihin ei paaston aikana kosketa. Laskiaisena ja karnevaaleissa juhlitaan siis luopumista. Sitä, että edessä on aika, jolloin monet arjessa itsestään selvät asiat laitetaan sivuun jotta voisimme tehdä tilaa muulle. Paaston itsetarkoitus ei ole lihasta tai muista ruuista kieltäytyminen vaan paaston tarkoituksena on keskittyä itsensä tutkimiseen, oman jumalasuhteen ja ihmissuhteiden hoitamiseen.

Itsensä tutkimisella tarkoitetaan sitä, että tutkitaan sydäntä, sielua ja mieltä. Etsitään ja perataan pahaa joka sisällä vaivaa ja vahvistetaan hyvää, ruokitaan rakkautta. Jumalasuhdetta hoidetaan rukoillen, jumalanpalveluksiin ja erityisesti ehtoolliselle osallistuen ja Raamattua lukemalla. Ihmissuhteiden hoitamisella en tässä tarkoita parisuhteita vaan kaikkia kontakteja ja yhteyksiä joita ihmisillä keskenään on. Paaston aikana hyvä miettiä myös sitä, mitä itse voi tehdä kaikkein huonoimmassa asemassa olevien hyväksi. Yksi tapa auttaa on osallistua Yhteisvastuu-keräykseen, jonka kohteena on tänä vuonna ylivelkaantuneet Suomessa ja Ugandan pienrahoitustoiminta.

Ortodoksisessa kirkossa laskiaissunnuntaita kutsutaan sovintosunnuntaiksi. Sovintosunnuntain palveluksessa ja sitä seuraavina päivinä pyydetään kasvokkain anteeksi lähimmäisiltä. Tämä anteeksipyytäminen on vastavuoroista. Ortodoksien tavoitteena on pyytää anteeksi kaikilta tuttaviltaan.

Mistä sinä voisit tämän paastoon aikana luopua? Ehkä sydämen katkeruudesta tai vihamielisyydestä? Olisiko se jotain, jota olisi syytä juhlia? Vaikka pyytämällä anteeksi?

Tämän blogin myötä pyydän anteeksi kaikilta niiltä joita vastaan olen rikkonut, joiden mielen olen pahoittanut, joille olen aiheuttanut surua tai ylimääräistä taakkaa. Anna minulle anteeksi. Jumala antakoon meille anteeksi.

Aina uudistuva kirkko

Kirkko elää kahden jännitteessä olevan todellisuuden kanssa. Yhtäältä kirkko on perinteen kantaja. Sen olemassaolo on kiinni siitä, että se säilyttää ja välittää eteenpäin evankeliumia joka sille on annettu. Toisaalta sen on aina uudistuttava, käännettävä tuo evankeliumi uusille sukupolville ja oltava valmis mukautumaan erilaisiin inhimillisiin kulttuureihin niin että evankeliumi voi läpäistä koko ihmisyyden. Ensimmäinen sulautuminen toiseen kulttuuripiiriin kuvataan jo Raamatussa, kun juutalais-kristillisyys kohtaa kreikkalais-roomalaisen kulttuurin. Kristinuskon voiman voi nähdä siinä, ettei se ole sidottu yhteen aikaan tai kulttuuriin.

Kirkolla on kaksi raamatullista kuvaa: vaeltava Jumalan kansa ja Kristuksen ruumis. Vaeltava Jumalan kansa on yhteisö joka on liikkeessä, se kulkee kohti Jumalaa oppaanaan Pyhä Henki ja johtajanaan itse Kristus. Tässä kuvassa on mielestäni ainakin kaksi olennaista seikkaa. Kyse on kansasta, yhteisöstä. Kukaan ei kulje yksinään. Jotta voimme päästä perille on meidän liikuttava, emme voi jäädä paikoillemme. Kirkon on kyettävä uudistumaan Pyhän Hengen ohjauksessa. Liikkeestä huolimatta, on pysyttävä polulla. Kristuksen ruumis saattaa ensi alkuun tuntua staattisemmalta kuvalta. Mutta on hyvä huomioida, että Kristuksen ruumis on elävä, ei kuollut. Elävä ruumis uudistuu, mutta pysyy silti olemukseltaan samana.

Yksi tapa kuvata Kirkon elämää on kolmio jonka kulmina ovat usko, jumalanpalvelus/rukous ja toiminta. Uskolla tarkoitan tässä sitä uskon sisältöä jota kuvataan mm. Raamatussa, uskontunnustuksissa ja tunnustuskirjoissa. Jumalanpalvelus/rukous pitää sisällään ne sanat ja tavat joita käytämme rukoillessamme ja viettäessämme jumalanpalveluksia. Lyhykäisesti voisi sanoa: Kirkkokäsikirjan sisältö. Toiminnalla tarkoitan kaikkea sitä, mitä seurakunnissamme tapahtuu: kasvatusta, diakoniaa, rakkauden tekoja, lähetystyötä jne. Myös kirkon organisaatiorakenne ja kirkkojärjestys kuuluu mukaan tähän kulmaan. Nämä kolme kulmaa ovat suhteessa toisiinsa. Usko ohjaa sitä miten rukoilemme, toisaalta usko saa näkyvän muodon jumalanpalveluksissamme. Usko johtaa meitä rakkauden tekoihin, usko ilman tekoja on kuollut. Jumalanpalveluksesta meidät lähetetään palvelemaan maailmaa. Uskomme sisältö vaikuttaa siihen, millainen organisaatiorakenne meillä on, samoin siihen, puhutaanko virkaan siunaamisesta tai vihkimisestä.

Kolmio on taso, sillä kaikki asiat kirkossamme liittyvät näihin kaikkiin, eikä mikään ole puhtaasti vain yhdessä kulmassa. Kirkkoa uudistettaessa on punnittava uudistusta kaikkien näiden näkökulmien kautta. Esimerkiksi diakonaattiuudistus vaikuttaa kaikissa näissä kulmissa. Jos jokin puoli jää päätösten valmistelussa huomiotta, on suuri vaara, että päätöksestä tulee huono tai jatkuvia riitoja aiheuttava. Uudistaminen vain uudistamisen tähden on typerää ja jokaisella uudistuksella on oltava perusteensa niin uskon, rukouksen kuin toiminnankin näkökulmasta. Kirkon on uudistuessaan kyettävä pohtimaan käytännön kysymysten lisäksi perimmäistä totuutta. Tämä tekee kirkollisesta päätöksen teosta vaikeaa ja hidasta. Silti kirkossamme on kyettävä päätöksiin ja uudistuksiin, ja nopeammassa aikataulussa kuin tähän asti on tehty. Paikalleen jämähtänyt kirkko ei ole elävä eikä kykene toimimaan ajassaan.

Toimiva kirkollinen päätöksenteko vaatii teologista pohdintaa, perinteen, käytännön ja ihmisen tuntemusta sekä hellittämätöntä rukousta.