Elämän merkitys - Merkitykset elämässä

Joskus kysytään mitä mieltä kristillisessä uskossa on. Monessa keskustelussa ajaudutaan Jumalan olemassaolon rationaaliseen pohdiskeluun. Vaikka sekin on mielestäni ihan hauskaa, loppujen lopuksi tuollaisella järjen tason erittelyllä on aika vähän tekemistä uskoni kanssa. Aika vähän sillä vaivaa päätänsä. Ennemminkin usko, kristittynä eläminen, on jonkinlaista luottamusta, kokemustason varmuutta siitä että Jumala on. Vaikka se välillä tuntuukin erikoiselta ajatukselta. Vaikka välillä koko asiaa epäileekin. Ja vaikka välillä tuota kokemusta ei olekaan vaan tuntuu ihan tyhjältä. Silti voi luottaa, että Jumala on. Ei hänen olemassaolonsa tai olemattomuutensa ole minun kokemuksestani kiinni.

Ja vaikka uskossa ei ole kysymys vastineen saamisesta, silti ajattelen saavani paljonkin. Yksi asia johon olen viimeaikoina kiinnittänyt yhä enemmän huomiota on merkitys.

Elämän merkitys, eri aikojen merkitys.

Ei siis niin, että muu elämä olisi merkityksetöntä, turhaa, vaan tarkoitan sitä, että kristillinen elämä täyttyy merkityksistä. Paaston alkaessa halusin ehdottomasti mennä tuhkakeskiviikon messuun. Tuolla, noin muutoin tavallisella keskiviikolla oli minulle suuri merkitys. Se täyttyi ajatuksista, kokemuksista, merkityksestä. Se on käännekohta Jeesuksen elämässä. Ja käännekohta minun elämässäni. Sama merkityksen tunne seuraa koko paaston ajan. Silloin elämä saa vähän toisenlaisen vireen. Soi toisenlaisessa sävelessä. Vaikkei paastossaan onnistuisikaan erityisen hyvin, paaston aika on erilaista kuin muu aika. Sillä on eri merkityssisältö. Ja lähestyessämme pääsiäistä merkityksen tunne saavuttaa huippuaan. Pian elämme vuoden merkittävimpiä hetkiä. Elämme riemua. Iloa.

Kirkkovuosi elää tunneskaaloissaan laidasta laitaan. Se näkyy kirkon tekstiilien väreissä ja jumalanpalvelusten tunnelmassa, kuuluu ja tuntuu virsissä. Kuinka voikaan odottaa, että pääsee jälleen laulamaan juuri sen ja sen virren? Jokaiseen kirkkovuoden aikaan alkaa jo liittyä omat lempivirret. Suurina juhlapyhinä vietetään jumalanpalvelusta vähän eri tavalla. Kiirastorstaina saatetaan pestä jalkoja, riisua alttari ja sammuttaa opetuslapsia symboloivat kynttilät. Pitkänä perjantaina ei soiteta urkuja ja lauletaan luuytimiin asti pureutuvat ”Moitteet”. Pääsiäisenä kirkko täyttyy jälleen valosta ja ilosta kun lauletaan ja huudetaan Kristuksen ylösnousemusta. Ja niin edelleen, ja niin edelleen. Ja huomaan, että näissä merkityksissä voin aina käydä syvemmälle. Aina on jotain odotettavaa tai juhlittavaa. Elän vuoden kierrossa väkevästi, pikkuhiljaa myös viikonpäivät saavat eri merkityksiään, ehkä jopa vuorokauden ajat. Pappina iloitsen siitä, että voin myös olla vaikuttamassa siihen miten eri aikoja ja juhlapäiviä vietetään.

Näiden merkityssisältöjen kautta voin oppia yhä syvemmin sitä mistä kristillisessä elämässä on kyse: Kristuksen seuraamisesta. Uskosta, toivosta ja rakkaudesta. Armosta. Toivottavasti se pääse myös vaikuttamaan minussa. Toivottavasti se muuttaa minua ja sitä kuinka suhtaudun tulevaisuuteen, muihin ihmisiin ja koko luomakuntaan.

Sarasvuon häpeä

Jari Sarasvuo innostui naureskellen twiittaaman A2:n kannabis-illan aikana #pipopäästä. Romahdus oli melkoinen, kun selvisi, että pilkattu Tuomas Lustig olikin MS-tautiin lääkkeenä kannabista käyttävä henkilö, eikä mikään ”nisti”. Sarasvuohon iski häpeä. Oikein niin. Sarasvuo ymmärsi virheensä, pilkattuaan väärää ihmistä. ”Pahoittelen, Tuomas olisi ansainnut paljon ihmisarvoisemman kohtelun”: Sarasvuo katui julkisuudessa.

 Itse ihmettelen miksi tilanne muuttui, kun pilkattu olikin sairas. Olisiko narkomaania siis saanut vapaasti pilkata? Eikö narkomaani ansaitse ihmisarvoista kohtelua? Oma käsitykseni ihmisarvosta pitää sisällään sen, ettei ihmisarvoa voi ansaita. Se on kaikilla, ansioista tai niiden puutteista huolimatta. Ihmisarvo tulee ihmisyydestä.

Sarasvuo sanoi heränneensä häpeään. Ja aikoi tehdä parannuksen ja lopettaa twiittaamisen television äärestä. Hyvä niin.

Muistan omasta elämästäni vähän samanlaisen tilanteen. Tilanteen jossa jouduin kasvokkain oman pahuuteni kanssa. Ja se aiheutti suunnatonta häpeää. Olimme istumassa iltaa ja näin nuoren miehen joka kohelsi jotain humalaspäissään. Huomautin tästä pöytäseurueelle ja yhdessä naureskelimme miehen toilailuille. Yksi pöydässä istuvista, tuttu ystävän kautta, kuitenkin katsoi minua läpitunkevalla katseella ja totesi: ”Sä oot varmaan ollut koulukiusaaja”. Sanat iskivät syvälle. Niinhän minä olin ollut, kiusaaja ja kiusattu, mutta se ei ollut tässä pääasia. Vaan se, etten ollut niistä ajoista oppinut mitään. Edelleen osoittelin, naureskelin, yritin nostaa itseäni muiden yläpuolelle junttaamalla toisia maanrakoon. Häpeä oli suunnaton.

En kai minä ole tällainen? Pakonomaisesti yritän vakuuttaa itselleni että en ole. Silti se olen minä, minun sanani, minun tekoni. En voi syyttää ketään muutakaan. En haluaisi, että se olen minä. En haluaisi, että minä olen sellainen. Ja silti en voi muuta kuin myöntää, että minä se olin. Minussa on pahuutta joka saa minut voimaan pahoin. En pysty ulkoistamaan sitä. Ja vielä pahempaa, minussa oleva pahuus haavoittaa muita. Minä haavoitan muita. Mikä minä olen itseäni ylentämään?

Juuri tästä on juuri alkaneesta paaston ajassa kyse. Oman pahuutensa kanssa vastakkain joutumisesta. Sen näkemisestä, että vaikka haluaisinkin olla hyvä, teen silti jatkuvasti väärin. Kristillisen uskon sanoma, ei kuitenkaan ole tässä pahuudessa. Vaan oman pahuutemme ymmärtäminen johtaa meidät armon äärelle. Jokainen meistä on samassa liemessä. Sarasvuo, minä, #pipopää, ”nisti” ja sinä. Kenenkään meistä on turha asettaa itseämme toisten yläpuolelle tai kuvitella pystyvämme itse täydellisyyteen. Vain Jumala on täydellinen. Elämässä on kyse yhteydestä elämän alkuun, ylläpitäjään, itse Elämään. Sen yhteyden me rikomme omassa pahuudessamme. Jumalan vastaus oli siinä, että hän otti pahuutemme, meidän kaikkien, kannettavakseen.

Joku saattaa kysyä mihin tarvittiin Jeesusta. Miksi kaikki se vaiva ja kärsimys? Miksi näin outo kuvio, jossa Jumalan poika tulee maailmaan ja kuolee, eikä sitten kuolekaan? Yksi vastaus on siinä, että elämässä on kyse muustakin kuin ”ei missään kelluvista ideoista” Elämä on luuta, lihaa ja verta. Ei pahuus tai armo ole vain ideoita joilla ei ole kosketuspintaa tähän maailmaan. Ne ovat luuta, lihaa ja verta meissä. Me olemme kehomme, ajatuksemme ja tekomme. Ruumiimme, mielemme ja sielumme. Elämä koskee näitä kaikkia. Pahuus koskee näitä kaikkia. Armo koskee näitä kaikkia. Siksi myös Jumala tuli luuksi, lihaksi ja vereksi. Tuli ihmiseksi. Ollaakseen täällä. Ollakseen osa tätä maailmaa. Ollakseen meissä. Emme voi ulkoistaa pahuuttamme, eikä meidän tarvitse ulkoistaa Jumalaa. Ei kenenkään meistä.

Mikä järki on Jeesuksen kärsimyksessä?

Ken tahtoo käydä Herran askelissa,
ken tahtoo käydä Herran askelissa,
käy tietä vehnänsiemenen:
kuin siemen hänkin kuolee,
kuin siemen hänkin kuolee.

Olemme paastonajassa edenneet kärsimysaikaan jolloin Jeesuksen kärsimykset Jerusalemissa ja Golgatan ristillä ovat erityisessä keskiössä. Tämän kaltainen kärsimyksen ja Jeesuksen tuskien korostaminen voi tuntua nykyaikana oudolta. Mihin kärsimystä edes tarvittiin? Miksi Jeesuksen piti kärsiä, jotta ihmiset voivat pelastua? Vaatiko Jumala veriuhrin? Oliko jonkun pakko kärsiä, jotta Jumalan kostonhimo voidaan tyydyttää? Näitä kysymyksiä tulee mieleen ja on niitä nähty julkisuudessakin esitettävän. Verenhimoinen ja kostonhaluinen Jumala, ei kuitenkaan tunnu oikealta. Jumala on hyvä, Jumala on rakkaus, Jumala on armollinen. Näihin määreisiin ei kostonhalu oikein sovi. Toki Jumala on myös pyhä ja oikeudenmukainen tuomari. Mutta eikö koko kristillisen uskon idea ole siinä, ettei meitä arvioida tekojemme vaan Jumalan armon kautta?

 

Hän kulkee tietä kaiken luomakunnan,

hän kulkee tietä kaiken luomakunnan.
Se täytyy loppuun kulkea.
Ja elämän se antaa,
ja elämän se antaa.

Mikä järki sitten Jeesuksen kärsimyksessä on? Miksi ruoskat, nöyryytykset ja ristin naulat? En voi uskoa, että kyseessä olisi Jumalan vaatimus, opetetaanhan meille myös, että Kristus kärsi ja kuoli meidän syntiemme tähden. Mutta mitä tekemistä minun synneilläni on roomalaisen sotilaan lyömien ruoskaniskujen kanssa? Jotta voimme tätä ymmärtää, on mietittävä mitä synti on. Synti on Jumalan tahdon vastaisia ajatuksia, sanoja, tekoja ja tekemättä jättämisiä. Siis teen jotain pahaa, tai jätän jotain hyvää tekemättä joka minun olisi mahdollista tehdä. Synti ei kuitenkaan ole vain tämänkaltaisia hetkellisiä rikkomuksia. Synti on myös ihmisen olemuksessa oleva tahra, olemme syntisiä. Olemme syntisiä, sillä teemme syntiä ja teemme syntiä sillä olemme syntisiä. Nämä ovat kolikon kaksi puolta, joita ei voi erottaa toisistaan. Ihminen, luotu hyväksi, on vääristänyt itsensä pahalla. Pyhä Jumala ja syntinen ihminen ovat erillään kuin valo ja pimeys.

Ja vuoroin polttaa helle, vuoroin routa,

ja vuoroin polttaa helle, vuoroin routa,
ja myrskytuulet pyyhkivät.
Ja pieni siemen kuolee,
ja pieni siemen kuolee.

Jotta Jumala saattoi pelastaa ihmisen, luoda uudelleen itsensä ja ihmisen välinen yhteyden, oli ihmisen syntisyydestä päästävä eroon. Sen saavuttaakseen Jumala tuli itse ihmiseksi. Jumala syntyi yhdeksi meistä. Jeesuksessa Jumala ja ihminen kohtaavat ainutlaatuisella tavalla. Pyhä ja puhdas Jumala tuli ihmiseksi. Kun maailmaan joka on synnin tahraama, paha, tuli jotain äärimmäisen hyvää, puhdasta ja pyhää, tapahtui ”hylkimisreaktio”. Pahuus ei voi sietää sellaista pyhyyttä, vaan yritti tahrata sen. Kun Jeesus ei taipunut kiusauksiin erämaassa, eikä uskonoppineiden juoniin, ei pahuus onnistunut pilaamaan hänen puhtauttaan. Vaihtoehdoksi jäi vain tuon sietämättömän pyhyyden tuhoaminen. Tällä yritän kuvata sitä, ettei ole väliä sillä milloin tai minne Jumala syntyi ihmiseksi. Vaikka hän syntyisi tämän päivän maailmassa, lopputulos olisi sama. Kateus, välinpitämättömyys, viha ja inho, kaikki pahuus, lopulta tuhoaisivat viattoman. Ei siis ole kyse Jumalan verenhimosta, vaan synnin ja pahuuden aiheuttamasta väistämättömyydestä. Ei kannata hakea syyllisiä juutalaisista, roomalaisista maaherroista tai sotilaista tai ”Ristiinnaulitse” huutavista kansanjoukoista. Jokainen ihminen, jokainen meistä, on osallinen siitä pahuudesta, joka vei Jeesuksen kärsimyksiin ja ristille.

Niin toisen täytyy kuolla toisen tähden,

niin toisen täytyy kuolla toisen tähden,
ja siemen muuttuu leiväksi.
Ja toinen ruokkii toista,
ja toinen ruokkii toista.

Maailman pahuus ei kuitenkaan voittanut. Jeesus kuoli, mutta Jumala ei voi kuolla. Kaksi ääripäätä, kaksi magneetin napaa kohtasivat ja siinä törmäyksessä syntyi jotain uutta. Se, että jokainen meistä on osallinen siitä pahuudesta joka aiheutti Jeesuksen kärsimykset seuraa se, että jokainen meistä on myös osallinen Jeesuksen voitosta tuon pahuuden yli. Maailman pahuus ei riitä voittamaan Jumalan hyvyyttä. Jeesuksen syntymä, ristinkuolema ja ylösnousemus puhdistivat ihmisluonnon ja palauttivat ihmisen yhteyden Jumalan kanssa. Tämä puhtaus on tarjolla kaikille, jotka elävät yhteydessä Kristukseen. Tuon yhteyden perusta on kasteessa. Se vahvistuu Jumalan sanan kuulemisesta ja ehtoollisen nauttimisesta, sillä näissä Kristus on itse läsnä. Jeesus on itse läsnä meidän uskossamme. Usko ei siis ole vain tiettyjen asioiden totena pitämistä, vaan syvää yhteyttä Jumalan kanssa. Yhteyttä joka muuttaa meidät olemustamme myöten.

Miten ja miksi kysymyksiä jää vielä paljon tämän mysteerin edessä. Silti se on jotain josta kaikki me voimme saada lohdutusta, olimme sitten lyötyinä tai lyöjinä. Lyötyjen rinnalla Jeesus kärsii jokaisesta iskusta jonka otat vastaan. Lyöjän iskujen tähden Jeesus on jo kuollut ja voittanut sinunkin pahuutesi.

 

Sen tien on Herra käynyt loppuun saakka,

sen tien on Herra käynyt loppuun saakka,
ja nyt hän meille kaikille
on elämä ja autuus,
on elämä ja autuus.

Virsi 61, Huub Oosterhuis. Suom. Anna-Maija Raittila

Luopumisen juhlaa

On jälleen laskiaisaika. Ensi keskiviikkona on tuhkakeskiviikko, joka aloittaa paaston ajan, pääsiäiseen valmistautumisen. Latinalaisessa Amerikassa vietetään näyttäviä karnevaaleja. Näiden juhlien tarkoitus on sama kuin meillä laskiaisen: juhlitaan vielä ennen paastoa ja syödään pois kaikki pilaantuvat ruoka-aineet, joihin ei paaston aikana kosketa. Laskiaisena ja karnevaaleissa juhlitaan siis luopumista. Sitä, että edessä on aika, jolloin monet arjessa itsestään selvät asiat laitetaan sivuun jotta voisimme tehdä tilaa muulle. Paaston itsetarkoitus ei ole lihasta tai muista ruuista kieltäytyminen vaan paaston tarkoituksena on keskittyä itsensä tutkimiseen, oman jumalasuhteen ja ihmissuhteiden hoitamiseen.

Itsensä tutkimisella tarkoitetaan sitä, että tutkitaan sydäntä, sielua ja mieltä. Etsitään ja perataan pahaa joka sisällä vaivaa ja vahvistetaan hyvää, ruokitaan rakkautta. Jumalasuhdetta hoidetaan rukoillen, jumalanpalveluksiin ja erityisesti ehtoolliselle osallistuen ja Raamattua lukemalla. Ihmissuhteiden hoitamisella en tässä tarkoita parisuhteita vaan kaikkia kontakteja ja yhteyksiä joita ihmisillä keskenään on. Paaston aikana hyvä miettiä myös sitä, mitä itse voi tehdä kaikkein huonoimmassa asemassa olevien hyväksi. Yksi tapa auttaa on osallistua Yhteisvastuu-keräykseen, jonka kohteena on tänä vuonna ylivelkaantuneet Suomessa ja Ugandan pienrahoitustoiminta.

Ortodoksisessa kirkossa laskiaissunnuntaita kutsutaan sovintosunnuntaiksi. Sovintosunnuntain palveluksessa ja sitä seuraavina päivinä pyydetään kasvokkain anteeksi lähimmäisiltä. Tämä anteeksipyytäminen on vastavuoroista. Ortodoksien tavoitteena on pyytää anteeksi kaikilta tuttaviltaan.

Mistä sinä voisit tämän paastoon aikana luopua? Ehkä sydämen katkeruudesta tai vihamielisyydestä? Olisiko se jotain, jota olisi syytä juhlia? Vaikka pyytämällä anteeksi?

Tämän blogin myötä pyydän anteeksi kaikilta niiltä joita vastaan olen rikkonut, joiden mielen olen pahoittanut, joille olen aiheuttanut surua tai ylimääräistä taakkaa. Anna minulle anteeksi. Jumala antakoon meille anteeksi.