Elämän merkitys - Merkitykset elämässä

Joskus kysytään mitä mieltä kristillisessä uskossa on. Monessa keskustelussa ajaudutaan Jumalan olemassaolon rationaaliseen pohdiskeluun. Vaikka sekin on mielestäni ihan hauskaa, loppujen lopuksi tuollaisella järjen tason erittelyllä on aika vähän tekemistä uskoni kanssa. Aika vähän sillä vaivaa päätänsä. Ennemminkin usko, kristittynä eläminen, on jonkinlaista luottamusta, kokemustason varmuutta siitä että Jumala on. Vaikka se välillä tuntuukin erikoiselta ajatukselta. Vaikka välillä koko asiaa epäileekin. Ja vaikka välillä tuota kokemusta ei olekaan vaan tuntuu ihan tyhjältä. Silti voi luottaa, että Jumala on. Ei hänen olemassaolonsa tai olemattomuutensa ole minun kokemuksestani kiinni.

Ja vaikka uskossa ei ole kysymys vastineen saamisesta, silti ajattelen saavani paljonkin. Yksi asia johon olen viimeaikoina kiinnittänyt yhä enemmän huomiota on merkitys.

Elämän merkitys, eri aikojen merkitys.

Ei siis niin, että muu elämä olisi merkityksetöntä, turhaa, vaan tarkoitan sitä, että kristillinen elämä täyttyy merkityksistä. Paaston alkaessa halusin ehdottomasti mennä tuhkakeskiviikon messuun. Tuolla, noin muutoin tavallisella keskiviikolla oli minulle suuri merkitys. Se täyttyi ajatuksista, kokemuksista, merkityksestä. Se on käännekohta Jeesuksen elämässä. Ja käännekohta minun elämässäni. Sama merkityksen tunne seuraa koko paaston ajan. Silloin elämä saa vähän toisenlaisen vireen. Soi toisenlaisessa sävelessä. Vaikkei paastossaan onnistuisikaan erityisen hyvin, paaston aika on erilaista kuin muu aika. Sillä on eri merkityssisältö. Ja lähestyessämme pääsiäistä merkityksen tunne saavuttaa huippuaan. Pian elämme vuoden merkittävimpiä hetkiä. Elämme riemua. Iloa.

Kirkkovuosi elää tunneskaaloissaan laidasta laitaan. Se näkyy kirkon tekstiilien väreissä ja jumalanpalvelusten tunnelmassa, kuuluu ja tuntuu virsissä. Kuinka voikaan odottaa, että pääsee jälleen laulamaan juuri sen ja sen virren? Jokaiseen kirkkovuoden aikaan alkaa jo liittyä omat lempivirret. Suurina juhlapyhinä vietetään jumalanpalvelusta vähän eri tavalla. Kiirastorstaina saatetaan pestä jalkoja, riisua alttari ja sammuttaa opetuslapsia symboloivat kynttilät. Pitkänä perjantaina ei soiteta urkuja ja lauletaan luuytimiin asti pureutuvat ”Moitteet”. Pääsiäisenä kirkko täyttyy jälleen valosta ja ilosta kun lauletaan ja huudetaan Kristuksen ylösnousemusta. Ja niin edelleen, ja niin edelleen. Ja huomaan, että näissä merkityksissä voin aina käydä syvemmälle. Aina on jotain odotettavaa tai juhlittavaa. Elän vuoden kierrossa väkevästi, pikkuhiljaa myös viikonpäivät saavat eri merkityksiään, ehkä jopa vuorokauden ajat. Pappina iloitsen siitä, että voin myös olla vaikuttamassa siihen miten eri aikoja ja juhlapäiviä vietetään.

Näiden merkityssisältöjen kautta voin oppia yhä syvemmin sitä mistä kristillisessä elämässä on kyse: Kristuksen seuraamisesta. Uskosta, toivosta ja rakkaudesta. Armosta. Toivottavasti se pääse myös vaikuttamaan minussa. Toivottavasti se muuttaa minua ja sitä kuinka suhtaudun tulevaisuuteen, muihin ihmisiin ja koko luomakuntaan.

Kirkossa töissä - Sinäkin olet työläinen

Vietimme eilen työyhteisöpäivää seurakuntayhtymän työntekijöiden voimin virkistäytymisen ja koulutuksen merkeissä. Päivä oli ihan mainio: osaava työhyvinvointiluennoitsija, hyvää ruokaa ja mukavaa yhdessäoloa. Jossain kohtaa luentoaan luennoitsija puhui asiakkaista ja korjasi sitten itseään: ”Te taidattekin mieluummin puhua seurakuntalaisista kuin asiakkaista”. Näin onkin.

Kuitenkin tuokin lausahdus pitää sisällään ajatusvirheen. Se perustuu ajatukseen, että seurakunnalla on työntekijöitä, joiden työn kohteena ovat seurakuntalaiset. Työntekijät järjestävät seurakuntalaisille mukavia tapahtumia ja tarjoavat palveluita. Seurakuntalainen valitsee näistä sitten elämäntilanteensa ja tarpeensa mukaan. Tältähän työmme ulospäin näyttääkin ja valitettavan usein me sen näin myös miellämme.

Tosiasiassa seurakunnalla on työntekijöitä jotka saavat palkkaa ja seurakuntalaisia jotka osallistuvat seurakunnan työhön resurssiensa ja mahdollisuuksiensa mukaan. Seurakuntalainen on työn kohde vain harvoissa tapauksissa. Ennemminkin olemme kaikki työtovereita. Työmme kohde on joko Jumala, jolloin työ on rukousta, kiitosta ja ylistystä. (Tiesitkö muuten, että sana liturgia tulee kreikan kielen sanoista jotka tarkoittavat ”kansan työ” tai ”yhteinen työ”?) Tai sitten työn kohteena on lähimmäinen, jolloin työ on hyvin monimuotoista ja nousee rakkaudesta, kristillisen uskon perusteista ja lähimmäisen tarpeesta tai hädästä. Lähimmäiseen suuntautuva työ ei kuitenkaan rajoitu vain tiettyyn väestöryhmään kuten oman seurakunnan jäseniin, vaan kutsuu joukkoonsa ja hakeutuu itse aktiivisesti kohti lähimmäistä. Esimerkkeinä lähimmäiseen suuntautuvasta työstä voidaan miettiä vaikka lähetystyötä, diakoniaa tai kasvatus- ja opetustyötä. Kaikkiin näihin työmuotoihin osallistuu sekä palkattua että vapaaehtoistyövoimaa. Eikä niitä edes voi rajata ”vain jäsenille”, vaan uskomme perusteella ne kuuluvat kaikille ja varsinkin niille joiden hätä on suurin.

Toki on oikein odottaa, että palkkaa nauttivat myös panostavat tähän työhön huomattavasti enemmän aikaa ja voimia, mutta se ei saa muuttaa ajatusta työn todellisesta kohteesta. Näin ollen myöskään kirkollisvero ei ole luonteeltaan palvelumaksu, tai edes jäsenmaksu palveluja vastaan, vaan tapa yhdessä rahoittaa ja tehdä yhteistä työtä.

Joten, hyvät työtoverit: Älkää kysykö mitä kirkko voi tehdä teille, vaan mitä te voitte tehdä kirkolle. Tämä on haaste meille kaikille. Kuinka saamme kirkon ja seurakunnan elämän muistuttamaan enemmän sitä todellisuutta joka se tosiasiassa on? Miten voimme, kukin omalla paikallamme ja tehtävässämme, vahvistua siinä ajatuksessa, että olemme mukana Jumalan valtakunnan työssä missä tahansa palvelemme lähimmäisiämme? Kuinka osaamme suhtautua tähän työhön sen ansaitsemalla pieteetillä ja toisaalta olla itsellemme armollisia huomataksemme, ettemme ole yksin työtä tekemässä?

Jeesus sanoo: ” Ette te valinneet minua, vaan minä valitsin teidät, ja minun tahtoni on, että te lähdette liikkeelle ja tuotatte hedelmää, sitä hedelmää joka pysyy.” (Joh. 15:16)

Pappeus ja ihmisoikeudet

Helsingin sanomissa kirjoitettiin pitkäperjantaina ortodoksisesta papista, jolta oli evätty oikeudet toimia pappina, koska hän oli aloittanut parisuhteen leskimiehenä. Ortodoksisen käsityksen mukaan papin on mentävä naimisiin ennen pappisvihkimystään tai elettävä selibaatissa. Uudelleenavioituminen ei ole mahdollista vaan leskeksi jääneen tulee elää selibaatissa. Uutisessa tuotiin esiin näkemys, että kyse olisi papin ihmisoikeuksien rikkomisesta. Kirkko vaatii pysymään selibaatissa, vaikka Suomen laki sallii uuden avion. Ihmisoikeuksiin on vedottu myös silloin, kun ortodoksinen kirkko väliaikaisesti perui Mitro Revon oikeudet pappintoimeen tämän toimiessa politiikassa. Samoin ihmisoikeuksien perään on kyselty evankelisluterilaisen kirkon ottaessa määräaikaisesti pappisoikeudet pois virkavelvollisuutensa rikkoneilta naisten pappeutta vastustaneilta papeilta.

Toki kaikissa näissä on kysymys ihmisten oikeuksista. Oikeudesta elää avioliitossa, oikeudesta osallistua yhteiskunnalliseen päätöksentekoon ja oikeudesta uskoa haluamallaan tavalla. Silti ihmisoikeusnäkökulma pitää sisällään vakavan sokean pisteen. Nimittäin sen, että pappeus ei ole ihmisoikeus. Pappeus ei ole yksilön vaan yhteisön. Kenellään ei ole subjektiivista oikeutta toimia pappina, vaan kirkko päättää kenellä se oikeus on. Yhtälailla kirkolla on oikeus ottaa pappeuden tuomat oikeudet pois, jos niin katsoo tarpeelliseksi. Jokaisella on myös oikeus luopua pappeudestaan. Pappeus on vapaaehtoinen päätös. Päätös joka rajaa joitain ihmisen oikeuksia. Riippuen kirkkokunnasta kuinka paljon. Ketään ei pakoteta pappeuteen tai toimimaan pappina. Jokainen pappi on siis itse päättänyt suostua oikeuksiensa rajaamiseen. Ja voi niin halutessaan luopua pappeudestaan, mikäli ei enää halua elää viran tuomien vaatimusten mukaan.

On voitava keskustella siitä, onko kirkon papeille asettamat vaatimukset järkeviä, tarkoituksenmukaisia ja tarpeellisia. Tässä keskustelussa ihmisoikeusnäkökulmallakin on sijansa. Jokaisen papin tulisi kuitenkin muistaa, että ilman yhteisöä, kirkkoa, pappeutta ei olisi. Siksi mitään papillisia oikeuksia ei ole olemassa kirkon asettamien rajojen ulkopuolella.

Aina uudistuva kirkko

Kirkko elää kahden jännitteessä olevan todellisuuden kanssa. Yhtäältä kirkko on perinteen kantaja. Sen olemassaolo on kiinni siitä, että se säilyttää ja välittää eteenpäin evankeliumia joka sille on annettu. Toisaalta sen on aina uudistuttava, käännettävä tuo evankeliumi uusille sukupolville ja oltava valmis mukautumaan erilaisiin inhimillisiin kulttuureihin niin että evankeliumi voi läpäistä koko ihmisyyden. Ensimmäinen sulautuminen toiseen kulttuuripiiriin kuvataan jo Raamatussa, kun juutalais-kristillisyys kohtaa kreikkalais-roomalaisen kulttuurin. Kristinuskon voiman voi nähdä siinä, ettei se ole sidottu yhteen aikaan tai kulttuuriin.

Kirkolla on kaksi raamatullista kuvaa: vaeltava Jumalan kansa ja Kristuksen ruumis. Vaeltava Jumalan kansa on yhteisö joka on liikkeessä, se kulkee kohti Jumalaa oppaanaan Pyhä Henki ja johtajanaan itse Kristus. Tässä kuvassa on mielestäni ainakin kaksi olennaista seikkaa. Kyse on kansasta, yhteisöstä. Kukaan ei kulje yksinään. Jotta voimme päästä perille on meidän liikuttava, emme voi jäädä paikoillemme. Kirkon on kyettävä uudistumaan Pyhän Hengen ohjauksessa. Liikkeestä huolimatta, on pysyttävä polulla. Kristuksen ruumis saattaa ensi alkuun tuntua staattisemmalta kuvalta. Mutta on hyvä huomioida, että Kristuksen ruumis on elävä, ei kuollut. Elävä ruumis uudistuu, mutta pysyy silti olemukseltaan samana.

Yksi tapa kuvata Kirkon elämää on kolmio jonka kulmina ovat usko, jumalanpalvelus/rukous ja toiminta. Uskolla tarkoitan tässä sitä uskon sisältöä jota kuvataan mm. Raamatussa, uskontunnustuksissa ja tunnustuskirjoissa. Jumalanpalvelus/rukous pitää sisällään ne sanat ja tavat joita käytämme rukoillessamme ja viettäessämme jumalanpalveluksia. Lyhykäisesti voisi sanoa: Kirkkokäsikirjan sisältö. Toiminnalla tarkoitan kaikkea sitä, mitä seurakunnissamme tapahtuu: kasvatusta, diakoniaa, rakkauden tekoja, lähetystyötä jne. Myös kirkon organisaatiorakenne ja kirkkojärjestys kuuluu mukaan tähän kulmaan. Nämä kolme kulmaa ovat suhteessa toisiinsa. Usko ohjaa sitä miten rukoilemme, toisaalta usko saa näkyvän muodon jumalanpalveluksissamme. Usko johtaa meitä rakkauden tekoihin, usko ilman tekoja on kuollut. Jumalanpalveluksesta meidät lähetetään palvelemaan maailmaa. Uskomme sisältö vaikuttaa siihen, millainen organisaatiorakenne meillä on, samoin siihen, puhutaanko virkaan siunaamisesta tai vihkimisestä.

Kolmio on taso, sillä kaikki asiat kirkossamme liittyvät näihin kaikkiin, eikä mikään ole puhtaasti vain yhdessä kulmassa. Kirkkoa uudistettaessa on punnittava uudistusta kaikkien näiden näkökulmien kautta. Esimerkiksi diakonaattiuudistus vaikuttaa kaikissa näissä kulmissa. Jos jokin puoli jää päätösten valmistelussa huomiotta, on suuri vaara, että päätöksestä tulee huono tai jatkuvia riitoja aiheuttava. Uudistaminen vain uudistamisen tähden on typerää ja jokaisella uudistuksella on oltava perusteensa niin uskon, rukouksen kuin toiminnankin näkökulmasta. Kirkon on uudistuessaan kyettävä pohtimaan käytännön kysymysten lisäksi perimmäistä totuutta. Tämä tekee kirkollisesta päätöksen teosta vaikeaa ja hidasta. Silti kirkossamme on kyettävä päätöksiin ja uudistuksiin, ja nopeammassa aikataulussa kuin tähän asti on tehty. Paikalleen jämähtänyt kirkko ei ole elävä eikä kykene toimimaan ajassaan.

Toimiva kirkollinen päätöksenteko vaatii teologista pohdintaa, perinteen, käytännön ja ihmisen tuntemusta sekä hellittämätöntä rukousta.

Kirkon rakennemuutoksesta

Ensimmäisen oman bloggaukseni teemaksi tuli varsin kuivakas kirkon rakennemuutos, syytän ehdokkuutani kirkolliskokousvaaleissa. Koska asia ei ole ihan yksinkertainen, tuli bloggauksesta myös varsin pitkä. Toivottavasti jaksat silti lukea sen. Katson, että kirkon rakennemuutos on ensi istuntokauden tärkein kysymys. Asia jossa on edettävä nopeammin ja päättäväisemmin kun on tähän asti kirkossa totuttu.

Kirkossamme on viimeaikoina keskusteltu paljon rakennemuutoksesta. Keskustelun lomassa on välkkynyt uusia termejä kuten ”rovastikuntamalli” ja ”hiippakuntamalli”. Mistä tässä asiassa on oikein kyse? Miksi kirkon on ylipäätään ruvettava muuttelemaan mitään? Yritän seuraavaksi vähän kuvata mistä on kyse. Täysin objektiivinen tuo kuvaus ei ole, sillä minulla on asiassa väkevä mielipide.

Miksi rakennemuutos?
Kirkkoamme on kohdannut ja kohtaa useat haasteet jotka pakottavat meidät joka tapauksessa jollain tavalla muuttumaan. Kirkon jäsenmäärän laskiessa tulot vähenevät, kuitenkaan työ ei vähene samassa suhteessa. Itseasiassa kirkon työstä tulee entistä haastavampaa. Kirkko kun ei palvele vain jäseniään vaan on kaikkia varten ja haluaa sanomallaan tavoittaa kaikki. Jotta pystyisimme vastaamaan tulojen vähenemisen haasteeseen on meidän kyettävä vähentämään menoja. Koska henkilöstökustannukset ovat kirkon suurin menoerä on selvää, että myös niistä joudutaan karsimaan. On etsittävä keinoja, joilla henkilöstön vähennykset kohdentuisivat enemmän tukitoimiin (hallinto) kuin varsinaiseen perustyöhön.

Seurakunnat ovat kasvavassa määrin eriarvoisessa asemassa tulojen suhteen. Kasvavat kaupunkikeskukset ja niiden isot yhtymät keräävät enimmät veroeurot kun monet maaseudun seurakunnat kärsivät jatkuvasti laskevista tuloista. Keskusrahaston kautta tuetaan köyhimpiä seurakuntia, mutta pidemmän päälle tämän kaltainen tulonsiirto ei ole järkevää. On mietittävä keinoja, kuinka verotulot saadaan luontevasti jakautumaan tasaisemmin niin, että kirkko pystyy palvelemaan koko suomen alueella.

Kuntaliitokset ovat luoneet jättimäisiä seurakuntia ja pakottaneet seurakuntia liitoksiin silloinkin kun se ei niiden omien lähtökohtien mukaan ole tarpeellista. On syntynyt epäinhimillisen kokoisia seurakuntia ja outoja hallintohimmeleitä. Nykyisessä kehityksessä on täysin kadonnut ymmärrys seurakunnasta jumalanpalvelukseen kokoontuvana yhteisönä. Tilalle on tullut seurakunnan määrittely hallinnollisena yksikkönä. On mietittävä kuinka seurakuntia voidaan suojella jatkuvalta liitosruljanssilta ja kuinka seurakunnat voidaan pitää inhimillisen kokoisina toimintayksikköinä. Tämä on myös seurakunnille mahdollisuus: pienten kuntien kadotessa voi seurakunta edelleen ylläpitää paikallista identiteettiä. Hallituksen kuntauudistuksen läpimeno on vielä epävarmaa, mutta toteutuessaan se tarkoittaa kirkolle historiallisen suurta muutosta muiden sanelemana.

Kirkko on kadottanut jotain omasta olemuksestaan pitäytyessään historian mukanaan tuomassa vahvassa kunnan ja seurakunnan liitoksessa. Olemme antaneet muiden määritellä itseämme, uudistuksia on tehty helpoimman ja pienimmän muutoksen kautta eikä asioita ole arvioitu kirkon omista lähtökohdista käsin. Olisi aika katsoa koko kirkon hallintoa ja rakenteita ja miettiä miten kirkko voitaisiin rakentaa niin, että se palvelee tarkoitustaan.

Miten voimme rakenteita muuttaa?
Kirkko ei voi järjestellä hallintoaan aivan miten sattuu. Se on julkisyhteisönä sidottu tiettyihin pelisääntöihin ja edustukselliseen demokraattiseen päätöksentekoon. Kuntaveron yhteydessä kerättävä kirkollisvero asettaa myös rajoitteita.

Kirkollisvero pitää meitä jollain tavoin sidottuina kuntarajoihin. Jos haluamme jatkossakin pitää kiinni kirkollisverosta voi yhden kunnan alueella olla vain yksi seurakuntatalous. Tämän vuoksi suurissa kaupungeissa on seurakuntayhtymiä. Yhtymä ei kuitenkaan ole järkevä malli parin maalaisseurakunnan yhteenliittämiseksi, tämä todettiin mm. Uudessakaupungissa jossa yhtymä purettiin ja siirryttiin yhden ison seurakunnan malliin. Mikään ei kuitenkaan estä sitä, että yhden seurakuntatalouden alueella voisi olla useampia kuntia. Jos jatkossa hallinnollinen yksikkö ja toiminnallinen yksikkö erotettaisiin selkeämmin toisistaan voitaisiin hallintoa hoitaa usean kunnan alueella yhdessä ja kuitenkin olla toiminnallisesti itsenäisiä seurakuntia.

Periaatteessa koko Suomi voisi olla yhtä kirkollista hallintoalluetta. Tuolloin kirkon keskushallinto hoitaisi hallinnolliset tehtävät ja seurakunnat toiminnan. Koko valtakunnassa olisi yksi kirkollisveroprosentti ja jäsenet kuuluisivat suoraan ”kirkkoon”. Näinhän iso osa jäsenistöstä mieltää tälläkin hetkellä. Moni, itseni mukaan lukien, on kuitenkin sitä mieltä, että yhden hallintoyksikön malli olisi jo liian suuri ja kaukana toimiakseen hyvin. Pienempinä liitosmahdollisuuksina on esitetty hiippakuntia ja rovastikuntia. Näille on siis annettu nuo nimet ”rovastikuntamalli” ja ”hiippakuntamalli”.

Rovastikunta- ja hiippakuntamallin arviointia
Monen ensireaktio lienee, että rovastikuntamalli tuntuu luontevammalta. Hallinto pysyisi lähempänä seurakuntia ja olisi pienuudessaan ehkä joustavampi. Jopa piispa Häkkinen on tv-uutisissa puoltanut juuri rovastikuntamallia. Itse olen sitä mieltä, ettei rovastikuntamalli vastaa riittävästi edellä kuvattuhin haasteisiin. Rovastikunnat eivät ole tarpeeksi laajoja, jotta taloudellinen eriarvoisuus saataisiin kuriin. Ongelma on myös se, ettei rovastikunnilla ole tällä hetkellä olemassa olevaa hallinto- tai päätäntärakennetta. Olisi palkattava päätoimisia lääninrovasteja, perustettava rovastikuntavaltuusto ja neuvosto, koottava seurakuntien hallintohenkilöstöä yhteen virastoon ja luotava rovastikuntavirastot. Lopputulos vaikuttaa vahvasti siltä, ettei hallintohenkilöstö kevene yhtään, pahimmassa tapauksessa syö vain enemmän resursseja. Päätoiminen lääninrovasti taas olisi kirkon perinteen näkökulmasta kummajainen. Hän olisi piispa, ilman piispan oikeuksia.

Hiippakuntatasolla taas kaikki tarvittavat elimet ovat jo olemassa. Hiippakuntavaltuusto, kapituli jne. On selvää, että niitä olisi muokattava vastaamaan uuden hallinnon tarpeita, mutta uskon, että keskittämällä hallinto hiippakuntiin voitaisiin säästää rutkasti. Hiippakunta on siis tarpeeksi iso, mutta samalla lähellä seurakuntia. Jos koetaan, että hiippakunnat ovat tähän tarkoitukseen liian suuria, on mielestäni parempi vaihtoehto tarkastella hiippakuntien lukumäärää ja kokoa uudestaan kuin perustaa n. 60 rovastikuntahallintoa. Hallintorakenteille tyypillistä paisumista voidaan välttää, asettamalla hallinnolle menokatto. Hallinnolliset menot eivät saisi ylittää jotain tiettyä prosenttimäärää talousarviosta.

Käytännössä hiippakuntamalliin siirtyminen tarkoittaisi sitä, että hiippakunta hoitaisi talous- kiinteistö ja henkilöstöhallinnon ja hallinnoisi kirkon omaisuutta alueellaan. Koko hiippakunnan alueella olisi yksi kirkollisvero. Yhtymät ja toimimattomat seurakuntaliitokset voitaisiin purkaa. Hiippakuntavaltuusto jakaisi seurakunnille toimintamäärärahan. Seurakunnat taas olisivat toiminnassaan mahdollisimman itsenäisiä. Kirkon jäsenyys olisi hiippakuntakohtaista, mutta jokainen kuuluisi edelleen myös seurakuntaan. Malli mahdollistaisi kuitenkin seurakuntalaisille seurakunnan vaihdon hiippakunnan sisällä, mikäli siihen haluttaisiin mennä. Seurakunnat olisivat edelleen alueellisesti rajattuja ja kattaisivat koko suomen. Seurakunnat kantaisivat parokiaalista vastuuta alueensa kaikista asukkaista ja hoitaisivat kirkkolain niille uskomat tehtävät. Kun ainoastaan hiippakunnan rajojen olisi noudatettava kuntarajoja, vain hiippakunnan rajat ylittävä kuntaliitos vaikuttaisi kirkon elämään.

Hiippakuntamalli toteuttaisi klassista kirkko-oppia, jossa seurakunta on jumalanpalvelukseen kokoontuva yhteisö ja hiippakunta näiden ykseyden ilmaus. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että kirkolliskokouksen seuraavalla istuntokaudella tulisi vastata kuntauudistukseen ja muihin haasteisiin niin, ettemme joudu ajelehtimaan tahdottomina muiden päätösten mukana vaan voimme itse määrätä tuleivaisuudestamme. Hiippakuntamalli vastaa parhaiten kaikkiin edellä esitettyihin haasteisiin.