Sana tuli lihaksi

Oheinen kuva kiersi Facebookissa. Kuvassa vertaillaan eri uskontojen jumaluuksien ominaisuuksia, tekoja ja nimityksiä. Ensimmäinen mieleen tuleva ajatus on, että Jeesukseen liitetyt ihmeet ja elämäntapahtumat ovat keksittyjä ja muualta lainattuja. Tästä ajatuksesta seuraa helposti hämmennys. Mikä sitten on totta? Mitä jää jäljelle jos Jeesuksesta riisutaan kaikki hämmentävä? Moni sellaista on yrittänytkin, mutta kirkko ei voi ottaa sellaista Jeesusta uskonsa ja julistuksensa perustaksi, sillä samalla katoaisi Jeesuksen merkitys maailman pelastajana.

Toinenkin tulkintamahdollisuus on olemassa. Sitäkin voi joku pitää hämmentävänä, itselleni se on kuitenkin vahvistava. 

Tuon tulkinnan ajatus lähtee siitä, että Jeesus oli olemassa jo ennen tulemistaan maan päälle, niin kuin Johanneksen evankeliumin alussa meille kerrottaan: ”Alussa oli Sana. Sana oli Jumalan luona, ja Sana oli Jumala. Jo alussa Sana oli Jumalan luona. Kaikki syntyi Sanan voimalla. Mikään, mikä on syntynyt, ei ole syntynyt ilman häntä... Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme.” Jeesus, kolminaisuuden yhtenä persoonana on siis aina ollut. Jumala, Pyhä Kolminaisuus, taas on ajasta riippumatta, hän läpäisee ajan ja on vielä enemmän. Aika ei siis rajoita Jumalaa, vaan Jumala määrittää ajan. Siksi kaikki mitä Jeesus oli ja teki maan päällä olivat jollain ihmeellisellä ja selittämättömällä tavalla hänessä jo ennen kuin hän täällä oli ollutkaan. Ja koska Jeesus on ollut mukana maailman luomisessa, ”Kaikki syntyi Sanan voimalla”, on hän jollain tavalla läsnä, mukana, kaikessa tässä maailmassa. Jeesuksen syntymä, elämä, kuolema ja ylösnousemus ovat siis jollain selittämättömällä tavalla läsnä koko maailmankaikkeuden kudelmassa. Ovat aina olleet. Kristuksessa kaikki on yhtä. 

Ihminen on luotu Jumalan kuvaksi, se voi tarkoittaa monia asioita, mutta ennenkaikkea se tarkoittaa sitä, että meidät on erityisellä tavalla tarkoitettu elämään yhteydessä Jumalan kanssa. Siksi ihmiset jollain tavalla aistivat, tuntevat, Jeesuksen ja Jumalan läsnäolon kaikessa. Ei mitenkään itsestään selvästi, vaan hiljaisuudessa ja vaimeasti. Tästä johtuen ihmisen jumaltarustot sisältävät paljon sellaista ainesta, jonka me myös tunnemme evankeliumien kertomana Jeesuksen elämästä. Samasta on myös kyse Vanhan Testamentin profetioissa. Juutalaiset profeetat näyttävät vain saaneen Jumalalta vahvemman ymmärryksen tapahtumien kulusta. Se lienee osa Jumalan suunnitelmaa valmistaa kansaansa ja maailmaa syntymäänsä. Oikeastaan se, että Jeesuksen elämäntapahtumista on kaikuja myös juutalaisen pyhän kirjallisuuden ulkopuolella, kertoo vahvasti siitä, että Jeesuksen merkitys on paljon laajempi kuin vain juutalaisten messiaana. Jeesus on koko maailman pelastaja. Hänessä yhdistyy Jumala, ihmisyys ja koko luomakunta. 

Jos haluat tietää, mitä kvanttifysiikka sanoo kaiken ykseydestä, voit katsoa tämän englanninkielisen opetusvideon.

Peace be with you

Last weekend I was leading a retreat, and during the meal on Saturday evening we had some Taizé songs playing in the background. Suddenly I got very emotional. I remembered the many good friends that I had made in Taizé and that somehow indescribable peace of mind you can find there. I longed to be back there and missed my friends. I felt a fist-size weight behind my sternum which made swallowing difficult. This feeling of longing was both sad and joyful at the same time, and also somehow peaceful.

One particular memory came to me vividly. Last May we were visiting Taizé as a family - myself, my wife and our two children. I remembered one morning eucharist when all of us happened to be in the church to receive communion - we usually had to take turns to watch over our children in the playroom. We were with two friends, a Roman Catholic couple from Germany. During communion, as we were singing a song of thanksgiving to Christ and standing there side by side with thousands of other Christians, I could feel the reality of the communion within us. I’ve never felt the body of Christ in such a concrete way. I was filled with joy and peace because we were able to receive communion together. In that moment the Church of Christ was present despite our churches' failure as human institutions in their division to represent the church instituted by Christ. Now don’t get me wrong: I’m not saying that Taizé is the Church of Christ. Taizé is not a church, it’s a place and a community. But Taizé in that moment made it possible for the Church to break through the sinful situation that is our division.

As Christians we search for peace, peace in ourselves and peace in the world. This peace is a gift of God given to us through the Holy Spirit in Christ. Our longing is a longing towards God. I’m convinced that the church cannot find that gift of peace before we find peace between ourselves. Every kingdom divided against itself is laid waste (Matt. 12:25). The communion of the church exists already. It is the body of Christ. It is for us to find. This is not possible if we stand against each other. We need to turn towards God, stand side by side, in order to realise that we are worshipping the same Christ. Together we need to pray ”Kyrie Eleison”, Lord have mercy on us, and cry out for Him to give us wisdom and love to overcome our divisions and to make us the communion we already are.

God has only one answer.

En koskaan ole siunannut ehtoollista

Olen ollut lähes viisi vuotta pappina, mutten koskaan ole asettanut tai siunannut ehtoollista. En siksi, etten usko papin toimivan siinä tilanteessa. Pappi on vain väline. Kristus asetti ehtoollisen ruokaillessaan yläsalissa viimeisen kerran opetuslasten kanssa. Vaikka pappi lukisikin ääneen Jeesuksen asetussanat, ei se tee papista ehtoollisen asettajaa. Vain Jumala voi asettaa sakramentin, pyhän toimituksen jonka kautta Jumala jakaa armoaan.

Vielä pidemmälle haluan mennä, sillä sanon, ettei pappi edes siunaa ehtoollista. Ehtoollisen siunaa aina Kristus. Jos lyön naulan seinään vasaralla, en sano vasaran naulanneen tuota naulaa. Yhtälailla pappi ei siunaa, vaan Jeesus. Johannes Kastajan hengessä: ”Hänen on tultava suuremmaksi, minun pienemmäksi” (Joh. 3:30). Itseasiassa minuuteni on tultava niin pieneksi, että se katoaa hetkittäin kokonaan.

Miksi näin? Yksi syy on siinä, että ehtoollinen ei ole taikuutta. Taikuus on sitä, että joku tietyn riitin kautta vaikuttaa johonkin tämän maailman asiaan sitä muuttavasti. Ehtoollinen ei ole taikuutta, koska se ei ole papin toiminnasta kiinni. Papin sanat tai eleet eivät saa Kristusta läsnäolevaksi ehtoollisella, vaan Jumalan itsensä toiminta. Papin suun rukoillessa rukoukseen yhtyy läsnä oleva seurakunta. Korkeintaan voin sanoa, että seurakunta siunaa ehtoollisen, silloinkin ”Kristuksena”. On siis syytä ymmärtää, että Jeesuksen asetusanojen ”taianomainen” lausuminen ei tee ehtoollista vaan (pienenkin) seurakunnan läsnäollessa, jumalanpalveluksen yhteydessä lausuttu rukous johon kuuluu Isän pelastavien tekojen muistaminen, Kristuksen omat sanat ehtoollista asetettaessa sekä Pyhän Hengen avuksi pyytäminen. Tällainen ehtoollisrukous tuo ilmi, että koko kolmiyhteinen Jumala toimii ehtoollisella. Sanomattakin on selvää, että tarvitaan myös leipää ja viiniä. 

Tästä seuraa myös se, että papin minuuden kadotessa, tulee kadota myös papin omat ratkaisut esimerkiksi messun tai ehtoollisrukouksen sisällön ja ehtoollisen vieton ajan tai paikan suhteen. Yksittäinen pappi ei voi tarkoituksella tehdä muutoksia ehtoollisrukoukseen, ainoastaan kirkolla on siihen mahdollisuus. Kirkko yhteisönä, maanpäällisenä Kristuksen ruumiina (vaikka monella tapaa vajavaisena) on lähinnä Kristusta mitä voimme tässä maailmassa päästä. Kirkko asettaa ne rajat, joiden sisäpuolella seurakunta tai pappi tekee omat valintansa. (Tässä kohtaa on syytä todeta, etten halua väittää vain Suomen evankelis-luterilaisen kirkon edustavan Kristuksen ruumista, vaan ennemminkin pahoitella kirkon jakautunutta tilaa) Ehtoollinen tapahtuu siis aina vain kirkon ja seurakunnan yhteydessä ja on siihen sidottu. 

Miksi tämä on niin tärkeää, että tästä kannattaa vouhkata? Paavali kirjoittaa: ”Eikö malja, jonka me siunaamme, ole yhteys Kristuksen vereen? Ja eikö leipä, jonka me murramme, ole yhteys Kristuksen ruumiiseen? Leipä on yksi, ja niin mekin olemme yksi ruumis, vaikka meitä on monta, sillä tulemme kaikki osallisiksi tuosta yhdestä leivästä.” (1. Kor. 10:16-17)

Liityin kirkkoon

Liityin tänään kirkkoon. Kirkko johon liityin on Anglikaaninen kirkko Suomessa. Tämän kirkon kanssa Suomen evankelis-luterilaisella kirkolla on yhteistyösopimus nimeltä Porvoon yhteinen julkilausuma tai Porvoon sopimus. Tuo sopimus mahdollistaa kaksoisjäsenyyden näissä kirkoissa. Olen siis edelleen luterilainen, mutta nyt myös anglikaani.

Liittyminen toiseenkin kirkkoon ei ollut mikään yht'äkkinen päähänpisto. Olen jo pitkään kokenut anglikaanisuuden olevan osa identiteettiäni. Teologian opiskeluissani keskityin paljolti anglikaaniseen kirkkoon. Opiskelujen edetessä huomasin monissa asioissa ajattelevani ja uskovani kuten anglikaanit. Toki kahden kirkkoni käsitykset ovat hyvin lähellä toisiaan, eihän yhteistä sopimusta olisi muuten syntynytkään. Silti painotuseroja on. Anglikaanisesta kirkosta olen muun muassa löytänyt vahvemman painotuksen kirkon katolisuudesta (tässä yhteydessä syytä erottaa roomalaiskatolisesta kirkosta) ja muutenkin vahvemman kirkko-opin. Hyvin tärkeä painotus minulle on myös se, ettei anglikaanisessa kirkossa ole luterilaisia tunnustuskirjoja vastaavia asiakirjoja, vaan anglikaanisen kirkon usko näkyy ja saa muotonsa jumalanpalveluselämässä. Tätä periaatetta kutsutaan latinaksi "Lex orandi - Lex Credendi" eli rukouksen laki on uskon laki.

Opiskellessani Helsingissä osallistuin silloin tällöin anglikaanisen seurakunnan toimintaan ja ystävystyin seurakunnan papin Rupert Moretonin kanssa. Hänestä tuli yksi esikuvistani pappina. Moni muukin ystäväni on ollut saattamassa ja kulkemassa rinnallani tällä tiellä. Valmistuttuani ja muutettuani Turkuun, olen osallistunut täällä kansainvälisen seurakunnan jumalanpalveluksiin ja käynyt välillä siellä palvelemassa pappinakin. Muutama vuosi sitten sain luvan toimittaa Englannin kirkon palveluksia (Permission to Officiate). Tavallaan siitä lähtien olen ollut myös Englannin kirkon pappi. Oikeastaan siis liittymiseni tekee todeksi sen mikä pitkälti on jo olemassa.

Olen ollut hiukan yllättynyt tunteista, joita liittymiseni on minussa herättänyt. Vaikka en ole jättänyt luterilaista kirkkoa, olen edelleen yhtä lailla sen jäsen, olen silti miettinyt olenko jollain tavalla "luopio" liittyessäni myös toiseen kirkkoon. Hämmentävää. Toisaalta olen samalla iloinnut siitä, että liittyminen anglikaaniseen kirkkoon jollain tavalla tekee todeksi oman itseni.

Kaksoisjäsenyydellä on myös vahva ekumeeninen ulottuvuus. Mitä enemmän kirkoillamme on yhteisiä jäseniä, sitä läheisemmäksi ne toisiaan tulevat. Tavallaan kasvavat yhteen. Toisaalta, kirkkoon ei tulisi liittyä ilman seurakuntayhteyttä. Kyse ei siis saa tai voi olla vain ekumeenisesta asenteesta tai omasta identiteetistä, vaan siitä, että näin voin olla aidommin osa sitä yhteisöä johon jo jollain tavalla koen kuuluvani. Tästä eteenpäin kannan mukanani kahta perinnettä, toistensa kaltaista ja silti vähän erilaista. Samalla minua kantaa kaksi yhteisöä, molemmat jäseniä yhdessä Kristuksen ruumiissa.

Missä kuuluu kirkon ääni?

Lokakuun alussa järjestettiin Helsingissä Papiston päivien aikaan pappien mielenosoitus kolmen nälkälakossa olevan afgaanimiehen puolesta. Miehet ovat saaneet käännytyspäätöksen ja he pelkäävät olevansa hengenvaarassa Afganistanissa. Ystäväni Antti Siukonen oli tapahtuman järjestäjiä, mielenosoitus keräsi paljon pappeja ja muutakin väkeä paikalle. Olen samaa mieltä mielenosoituksen viestistä. Käännytyksissä on osoitettava vahvempaa moraalia. Olen ehdottomasti sellaisia käännytyksiä vastaan, joissa käännytettävä joutuu vaaraan. Näiden miesten käännytys on hyvä esimerkki sellaisesta tilanteesta. Tämän pitäisi olla päivän selvää. Näiden miesten osalta kyse on erimielisyydestä vaaran ja riskin arvioinnissa ja tulkinnassa, ei valtiommekaan paha ole, mutta ei erehtymätönkään.

En itse päässyt edes Papiston päiville, joten en voinut osallistua mielenosoitukseenkaan, vaikka ehkä olisin halunnutkin. Silti pappien mielenosoitus sai minut epävarmaksi. Epävarmuus muodostui kahdeksi kysymykseksi: Kenellä on ”kirkon ääni”? Ja voiko pappi osallistua mielenosoitukseen juuri pappina? Avaan vähän ajatusteni taustoja. 

Espoon tuomiokapituli on aikoinaan huomauttanut, silloin vielä Pohjan kirkkoherraa, Juha Molaria sopimattomasta poliittisesta toiminnasta. En muista tarkkoja sanamuotoja, mutta kyse oli siitä, että Molari oli kapitulin mukaan ottanut sopimattomalla tavalla kantaa polittiseen asiaan virkansa puolesta. On myös asioita joiden puolesta tai joita vastaan en toivoisi näkeväni pappeja papin paidassa osoittamassa mieltään julkisesti. Pappi virkapaidassaan mielletään aina kirkon ääneksi, ei välttämättä yksityishenkilöksi. Kirkkomme on moniääninen, mutta tuota moniäänisyyttä on hyvin vaikea käsittää. Helposti yhden tai muutaman papin toiminta leimaa koko kirkon mielipiteen, syyttä suotta. 

Jokin aika sitten osallistuin täällä Turussa Toriparkin vastaiseen mielenosoitukseen. Vaikka tulin työpisteeltäni ja palasin sinne, päätin mielenosoituksen ajaksi ottaa papinviran tunnuksen kaulaltani, koska en kokenut voivani siinä tilanteessa ottaa asiaan kantaa niin vahvasti kirkon edustajana. Vaikka itse vastustankin Toriparkkia, en voi väittää, että kirkolla olisi siihen yksi mielipide. 

Toinen hämmästykseni liittyy ajatukseen pappien mielenosoituksesta. Miksi vain pappien? Tiedän, että paikalla oli muitakin kuin pappeja, eikö heidän äänensä ole tärkeä? Ehkä mediaa saadaan enemmän kiinnostumaan, kun kyse on juuri pappien mielenosoituksesta, mutta menetetäänkö tällaisillla kannanotoilla liikaa siitä käsityksestä, että kirkon muodostavat kaikki seurakuntalaiset, ei vain papit. Kirkon ääni ei siis ole yksittäisellä papilla, joukolla pappeja tai edes piispalla, vaan yhteisöllä. Koko kirkolla. 

Toisaalta kuka sitten puhuu kirkon äänen edustajana jos eivät papit tai piispat? Eikö meiltä papeilta juuri odoteta kirkon kantoja? Eikö meitä myös ole kutsuttu, valtuutettu ja jopa velvoitettu julistamaan oikeudenmukaisuuden, armon ja rakkauden sanomaa? Ja toimimaan niiden toteutumisen eteen? 

Lopulta asiaa pyöriteltyäni päädyin, tai oikeammin palasin, siihen yksinkertaiseen periaatteeseen, että kirkon on aina asetuttava heikon, yksinäisen, syrjityn ja hiljennetyn tueksi. Kirkon ääni kuuluu siellä, missä tätä periaatetta toteutetaan. Tätä vaatimusta tulkitessa voidaan mennä välillä vikaan. Ja varmasti mennäänkin. Harkintaa on käytettävä. Mutta jos kirkko tai sen edustajat, piispat, papit, kaikki kristityt, ryhtyvät virheiden pelossa välttämään kaikkia riskejä, menetään kirkon olemuksesta ja sanomasta paljon enemmän kuin satunnaisilla virhetulkinnoilla. Tavallaan hävettää jopa oma epäröintini tämän asia kanssa, mutta toivottavasti jälleen opin jotain. Olen iloinen ystävistäni, Antista ja muistakin, jotka muistavat tämän periaatteen ja toimivat sen mukaan.

Kirkossa töissä - Sinäkin olet työläinen

Vietimme eilen työyhteisöpäivää seurakuntayhtymän työntekijöiden voimin virkistäytymisen ja koulutuksen merkeissä. Päivä oli ihan mainio: osaava työhyvinvointiluennoitsija, hyvää ruokaa ja mukavaa yhdessäoloa. Jossain kohtaa luentoaan luennoitsija puhui asiakkaista ja korjasi sitten itseään: ”Te taidattekin mieluummin puhua seurakuntalaisista kuin asiakkaista”. Näin onkin.

Kuitenkin tuokin lausahdus pitää sisällään ajatusvirheen. Se perustuu ajatukseen, että seurakunnalla on työntekijöitä, joiden työn kohteena ovat seurakuntalaiset. Työntekijät järjestävät seurakuntalaisille mukavia tapahtumia ja tarjoavat palveluita. Seurakuntalainen valitsee näistä sitten elämäntilanteensa ja tarpeensa mukaan. Tältähän työmme ulospäin näyttääkin ja valitettavan usein me sen näin myös miellämme.

Tosiasiassa seurakunnalla on työntekijöitä jotka saavat palkkaa ja seurakuntalaisia jotka osallistuvat seurakunnan työhön resurssiensa ja mahdollisuuksiensa mukaan. Seurakuntalainen on työn kohde vain harvoissa tapauksissa. Ennemminkin olemme kaikki työtovereita. Työmme kohde on joko Jumala, jolloin työ on rukousta, kiitosta ja ylistystä. (Tiesitkö muuten, että sana liturgia tulee kreikan kielen sanoista jotka tarkoittavat ”kansan työ” tai ”yhteinen työ”?) Tai sitten työn kohteena on lähimmäinen, jolloin työ on hyvin monimuotoista ja nousee rakkaudesta, kristillisen uskon perusteista ja lähimmäisen tarpeesta tai hädästä. Lähimmäiseen suuntautuva työ ei kuitenkaan rajoitu vain tiettyyn väestöryhmään kuten oman seurakunnan jäseniin, vaan kutsuu joukkoonsa ja hakeutuu itse aktiivisesti kohti lähimmäistä. Esimerkkeinä lähimmäiseen suuntautuvasta työstä voidaan miettiä vaikka lähetystyötä, diakoniaa tai kasvatus- ja opetustyötä. Kaikkiin näihin työmuotoihin osallistuu sekä palkattua että vapaaehtoistyövoimaa. Eikä niitä edes voi rajata ”vain jäsenille”, vaan uskomme perusteella ne kuuluvat kaikille ja varsinkin niille joiden hätä on suurin.

Toki on oikein odottaa, että palkkaa nauttivat myös panostavat tähän työhön huomattavasti enemmän aikaa ja voimia, mutta se ei saa muuttaa ajatusta työn todellisesta kohteesta. Näin ollen myöskään kirkollisvero ei ole luonteeltaan palvelumaksu, tai edes jäsenmaksu palveluja vastaan, vaan tapa yhdessä rahoittaa ja tehdä yhteistä työtä.

Joten, hyvät työtoverit: Älkää kysykö mitä kirkko voi tehdä teille, vaan mitä te voitte tehdä kirkolle. Tämä on haaste meille kaikille. Kuinka saamme kirkon ja seurakunnan elämän muistuttamaan enemmän sitä todellisuutta joka se tosiasiassa on? Miten voimme, kukin omalla paikallamme ja tehtävässämme, vahvistua siinä ajatuksessa, että olemme mukana Jumalan valtakunnan työssä missä tahansa palvelemme lähimmäisiämme? Kuinka osaamme suhtautua tähän työhön sen ansaitsemalla pieteetillä ja toisaalta olla itsellemme armollisia huomataksemme, ettemme ole yksin työtä tekemässä?

Jeesus sanoo: ” Ette te valinneet minua, vaan minä valitsin teidät, ja minun tahtoni on, että te lähdette liikkeelle ja tuotatte hedelmää, sitä hedelmää joka pysyy.” (Joh. 15:16)

Aidosti monikulttuurinen yhteiskunta ja uskonnot

Riippumatta kenenkään mielipiteistä, Suomi on tänäpäivänä monikulttuurinen yhteiskunta. Yhteinäiskulttuurin aika on ohi. Suomessa asuu ihmisiä, jotka tulevat erilaisista kulttuureista ja joiden maailmankatsomus rakentuu hyvin erilaisille perustoille. Tämä ei tietenkään ole mikään uusi ilmiö, näin on oikeastaan aina ollut, kaikkialla, jo paljon ennen kansallisvaltioiden syntymistä. Monikulttuurisuuden asettamaan haasteeseen on eri aikoina ja eri paikoissa vastattu hyvin eri tavoin. Monesti yhden kansan tai valtion sisällä on pyritty yhtenäisyyteen vaikka väkivalloin, jotta voitaisiin keinotekoisesti saavuttaa kansallinen yhtenäisyys. Tästä on seurannut monenlaisia vainoja ja tekoja jotka rikkovat ihmisyyttä vastaan.

Nyky-yhteiskuntaa useimmat haluavat rakentaa monikultturisuuden varaan. Usein vain tätä monikulttuurisuutta pyritään kuitenkin toteuttamaan siirtämällä uskonnot yhteisestä ”julkisesta tilasta” yksityiseen. Kyseinen ajatus perustuu ajatukseen uskonnon yksityisestä luonteesta ja julkisen tilan neutraaliudesta sekä ajatukseen uskontojen poissaolosta jotenkin "neutraalina tilana".Tällaisen ajttelun kanssa en voi olla samaa mieltä. Asiaa on vaikea selittää, mutta ehkä voisin (aavistuksen ontuvasti) verrata sitä esim. ekologiseen ajatteluun. Uskonto määrittää ihmistä kokonaisuutena, se ei jokin ihmisen osa joka otetaan esiin vain muiden katseilta piilossa. Monelle uskonnolliselle ihmiselle uskonto määrittää koko olemusta ja antaa perustan ja syyn kaikelle mitä tehdään. Toisaalta uskonto on lähes kaikissa muodoissaan yhteisöllistä, ei siis yksityisen ihmisen omaa vaan yhteisössä jaettua. Jos tällaisen uskonnon pakottaa vain "yksityiseen tilaan", tekee ihmisille väkivaltaa. Ontuva vertaus voisi siis olla, esimerkiksi se, voiko väittää ekologisen elämäntavan olevan yksityisasia joka ei kuuluu julkiseen piiriin. Voiko silloin ekologisesti ajatteleva ihminen julkisesti pyöräillä tai vaikka vaatia parempaa julkista liikennettä? Ekologisuus on myös asia, joka koskee laajempaa joukkoa ihmisiä, täysin yksityistä siitä ei siis voi tehdä millään. Molemmissa on myös kyse elämän arvoista, jotka kaikki lopulta perustuvat "uskonnollisuuteen" ts. ovat empirian ulkopuolella, eikä niitä voi lopulta perustellla muulla kuin käyttämällä käsitteitä kuten "hyvä", "paha", "oikein" tai "väärin". (En mene tähän nyt enempää, ehkä aiempi blogini ”Oikea, väärä ja Jumalan olemassaolo” voi hiukan avata tätä ajatusta)

Minua on jo pitkään hämmentänyt, kuinka usein samat ihmiset julistavat monikulttuurisuuden ilosanomaa ja ovat sitä mieltä, että uskonto ei saa näkyä tai kuulua. Uskonto on yksityisasia vain hyvin pienessä osassa ihmiskunnan kulttuureita. Ajatus perustuu valistuksen ja ehkä pietisminkin periaatteisiin. Tällaisesta monikulttuurisuudesta tulee itseasiassa hyvin kapeaa, vain pienen joukon ehdoilla toimivaa kulttuuria. Ei siis todellista monikulttuurisuutta, vaan jälleen yhden ajattelutavan dominointia. Todellinen monikulttuurisuus on yhteiskunnallinen malli, jossa eri tavoin uskovat ja ajattelevat elävät rauhassa yhdessä ja rakentavat yhteiskuntaa jossa kenenkään ajattelutapa, uskonnollinen tai uskonnoton, ei dominoi toisen yli. Toki tämä on vaikeaa, jos ei jopa mahdotonta. On myös periaatteita, kuten ihmisoikeudet, joiden tulee ohjata elämää. Vaikeus tai edes mahdottomuus ei kuitenkaan saa olla syynä siihen, että vain yhden maailmankatsomuksen annetaan jyrätä muiden yli. Ja kyllä, myönnän, että edustamani uskonnon kannattajat ovat syyllistyneet edellä kuvaamaani jyräämiseen vuosisatoja, silti sekään ei oikeuta toimimaan väärin.

Muutama esimerkki. Ulkomainen olympiavoittaja kiittää haastattelussaan Jumalaa. Haastattelija kääntää kaiken muun, paitsi urheilijan kiitokset Jumalalle. Ilmeisesti haastattelija oli sitä mieltä, ettei YLE:n urheilulähetyksessä sovi viitata uskontoon. En tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Tämän hetken uskonnonopetuksen mallin perusperiaatteet taas ovat hyvä esimerkki aidosta monikulttuurisuudesta. Kullekin opetetaan valtion koulussa, valtion määrittelemin opetussunnitelmin ja kouluttamin opettajin, omaa uskontoa. En väitä, että nykyinen järjestelmä on kaikissa yksityiskohdissaan täydellinen, mutta lähtökohdiltaan se on positiivisella tavalla monikulttuurinen. Luterilaisen ja ortodoksisen kirkon verotusoikeus on myös hyvä esimerkki positiivisesta suhtautumisesta uskontoihin. Tämän rinnalle tarvittaisiin kuitenkin jokin jäsenmäärään perustuva toiminta-avustus pienemmille rekisteröidyille uskonnollisille yhteisöille. Niillä kun ei ole verotusoikeudesta vastaavaa hyötyä. Aito monikulttuurisuus suhtautuu kulttuuriseen kirjoon positiivisesti, näkee eri kulttureissa hyvää ja pyrkii tukemaan niiden hyviä puolia. Tällä tavalla voidaan käydä kohti yhteiskuntaa jossa kenenkään ei toivottavasti tarvitse kokea tulevansa kohdelluksi epäoikeudenmukaisesti.