Missä kuuluu kirkon ääni?

Lokakuun alussa järjestettiin Helsingissä Papiston päivien aikaan pappien mielenosoitus kolmen nälkälakossa olevan afgaanimiehen puolesta. Miehet ovat saaneet käännytyspäätöksen ja he pelkäävät olevansa hengenvaarassa Afganistanissa. Ystäväni Antti Siukonen oli tapahtuman järjestäjiä, mielenosoitus keräsi paljon pappeja ja muutakin väkeä paikalle. Olen samaa mieltä mielenosoituksen viestistä. Käännytyksissä on osoitettava vahvempaa moraalia. Olen ehdottomasti sellaisia käännytyksiä vastaan, joissa käännytettävä joutuu vaaraan. Näiden miesten käännytys on hyvä esimerkki sellaisesta tilanteesta. Tämän pitäisi olla päivän selvää. Näiden miesten osalta kyse on erimielisyydestä vaaran ja riskin arvioinnissa ja tulkinnassa, ei valtiommekaan paha ole, mutta ei erehtymätönkään.

En itse päässyt edes Papiston päiville, joten en voinut osallistua mielenosoitukseenkaan, vaikka ehkä olisin halunnutkin. Silti pappien mielenosoitus sai minut epävarmaksi. Epävarmuus muodostui kahdeksi kysymykseksi: Kenellä on ”kirkon ääni”? Ja voiko pappi osallistua mielenosoitukseen juuri pappina? Avaan vähän ajatusteni taustoja. 

Espoon tuomiokapituli on aikoinaan huomauttanut, silloin vielä Pohjan kirkkoherraa, Juha Molaria sopimattomasta poliittisesta toiminnasta. En muista tarkkoja sanamuotoja, mutta kyse oli siitä, että Molari oli kapitulin mukaan ottanut sopimattomalla tavalla kantaa polittiseen asiaan virkansa puolesta. On myös asioita joiden puolesta tai joita vastaan en toivoisi näkeväni pappeja papin paidassa osoittamassa mieltään julkisesti. Pappi virkapaidassaan mielletään aina kirkon ääneksi, ei välttämättä yksityishenkilöksi. Kirkkomme on moniääninen, mutta tuota moniäänisyyttä on hyvin vaikea käsittää. Helposti yhden tai muutaman papin toiminta leimaa koko kirkon mielipiteen, syyttä suotta. 

Jokin aika sitten osallistuin täällä Turussa Toriparkin vastaiseen mielenosoitukseen. Vaikka tulin työpisteeltäni ja palasin sinne, päätin mielenosoituksen ajaksi ottaa papinviran tunnuksen kaulaltani, koska en kokenut voivani siinä tilanteessa ottaa asiaan kantaa niin vahvasti kirkon edustajana. Vaikka itse vastustankin Toriparkkia, en voi väittää, että kirkolla olisi siihen yksi mielipide. 

Toinen hämmästykseni liittyy ajatukseen pappien mielenosoituksesta. Miksi vain pappien? Tiedän, että paikalla oli muitakin kuin pappeja, eikö heidän äänensä ole tärkeä? Ehkä mediaa saadaan enemmän kiinnostumaan, kun kyse on juuri pappien mielenosoituksesta, mutta menetetäänkö tällaisillla kannanotoilla liikaa siitä käsityksestä, että kirkon muodostavat kaikki seurakuntalaiset, ei vain papit. Kirkon ääni ei siis ole yksittäisellä papilla, joukolla pappeja tai edes piispalla, vaan yhteisöllä. Koko kirkolla. 

Toisaalta kuka sitten puhuu kirkon äänen edustajana jos eivät papit tai piispat? Eikö meiltä papeilta juuri odoteta kirkon kantoja? Eikö meitä myös ole kutsuttu, valtuutettu ja jopa velvoitettu julistamaan oikeudenmukaisuuden, armon ja rakkauden sanomaa? Ja toimimaan niiden toteutumisen eteen? 

Lopulta asiaa pyöriteltyäni päädyin, tai oikeammin palasin, siihen yksinkertaiseen periaatteeseen, että kirkon on aina asetuttava heikon, yksinäisen, syrjityn ja hiljennetyn tueksi. Kirkon ääni kuuluu siellä, missä tätä periaatetta toteutetaan. Tätä vaatimusta tulkitessa voidaan mennä välillä vikaan. Ja varmasti mennäänkin. Harkintaa on käytettävä. Mutta jos kirkko tai sen edustajat, piispat, papit, kaikki kristityt, ryhtyvät virheiden pelossa välttämään kaikkia riskejä, menetään kirkon olemuksesta ja sanomasta paljon enemmän kuin satunnaisilla virhetulkinnoilla. Tavallaan hävettää jopa oma epäröintini tämän asia kanssa, mutta toivottavasti jälleen opin jotain. Olen iloinen ystävistäni, Antista ja muistakin, jotka muistavat tämän periaatteen ja toimivat sen mukaan.