Uskonnonvapauskeskustelun kompastuskivet

Kevät – ja keskustelu suvivirrestä – tuli tänä vuonna aikaisin. Apulaisoikeuskansleri Mikko Puumalaisen päätös suositteli, ”että kouluissa ei lainkaan järjestettäisi opettajien tai muun koulun henkilökunnan taikka seurakunnan työntekijän johtamia tilaisuuksia, joissa on tietyn vakaumuksen mukaista sisältöä”. Suurin melu on käyty suvivirrestä. Kirkkohallituksen kansliapäällikkö Jukka Keskitalo on blogissaan huomauttanut, että päätöksessä on painotettu negatiivista uskonnonvapautta positiivisen kustannuksella. Luettuani päätöksen ja seurailtuani keskustelua julkisuudessa ja sosiaalisessa mediassa ajattelin kirjoittaa mihin kolmeen teemaan keskustelu mielestäni kiertyy. Mitä on suomalaisen uskonnonvapauskeskustelun taustalla? Sanoisin, että kolme asiaa: 1. Uskonnon harjoitus 2. Oman vakaumuksen ilmitulo 3. Käsitys uskonnosta. Viimeinen on näistä kaikkein laajin, voisi sanoa perussyy kaiken takana.

Uskonnon harjoitus
Perustuslain 11§ mukaan kukaan ei ole velvollinen osallistumaan omantuntonsa vastaisesti uskonnnon harjoittamiseen. Uskon tästä kaikkien olevan samaa mieltä. Uskonnonharjoittamiseen ei tule pakottaa ketään. Asia ei kuitenkaan ole ihan yksinkertainen. Mikä nimittäin on uskonnonharjoittamista? Voiko siihen edes ketään pakottaa? Nykyinen tulkinta näyttäisi olevan, että osallistuminen tilaisuuteen jossa harjoitetaan uskontoa on jo uskonnonharjoittamista. Siksi kaikki uskonnonharjoitus on siivottava pois julkisesta tilasta. Näin toimitaan, jotta oltaisiin yhdenvertaisia tai ketään ei tarvitsisi ajaa pois yhteisestä tilaisuudesta. Tässä kohtaa on tulkittu myös, ettei yksittäisen virren, kuten suvivirsi tai enkeli taivaan, laulaminen ole uskonnonharjoittamista, vaan suomalainen perinne. Itse olen sitä mieltä, ettei samassa tilassa oleminen tai uskonnolliseen tilaisuuteen osallistuminen ole vielä uskonnonharjoittamista. Lukion uskonnonopetuksen yhteydessä vierailimme Hare Krishna -temppelissä, jossa laulettiin Hare Krishna -laulua ja muutenkin harjoitettiin uskontoa. Me seurasimme vierestä. Se oli hyvin opettavaista. Toivon, että omien lasteni tulevissa kouluissa voidaan viettää yhdessä kristillisiä juhlia ja muita uskonnollisia juhlia. Varsinkin niistä uskonnoista joista koulussa on oppilaita. Vaikka lapseni osallistuisivat tilaisuuteen jossa harjoitetaan muita uskontoja, en katso heidän oikeuksiaan loukatuksi. Toivon että he oppivat. Jos siis katsottaisiin että ketään ei pakoteta osallistumaan uskonnonharjoittamiseen, olisi mielestäni täysiin mahdollista kaikkien oppilaiden osallistua yhdessä kaikkiin juhlatilaisuuksiin ja jopa jumalanpalveluksiin tai vastaaviin riitteihin seuraajina. Eikä tuolloin mielestäni kenenkään uskonnonvapautta loukattaisi.

Oman vakaumuksen ilmitulo
Apulaisoikeuskanslerin päätöksen perusteluissa tuotiin esiin myös, että Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) ”tulkintakäytännössä negatiiviseen uskonnonvapauteen on katsottu kuuluvan yksilön oikeus olla tuomatta esiin omaa vakaumustaan. EIT on muun muassa todennut, että EIS:n 9 artiklan vapaus tunnustaa tai olla tunnustamatta uskoa perusti yksilölle oikeuden siihen, ettei hänen tarvinnut paljastaa uskoaan tai uskonnollisia vakaumuksiaan eikä käyttäytyä sellaisella tavalla, että siitä voitiin päätellä, oliko hänellä sellaisia vakaumuksia. Siten artikla koski myös henkilöä, joka ei ollut uskossa ja tähän vapauteen puututtiin, jos valtio sai aikaan tilanteen, jossa henkilö joutui suoraan tai välillisesti paljastamaan sen, että hän ei ollut uskossa”. On helppo arvata mistä tämä ajatus kumpuaa. On tilanteita, joissa vakaumuksensa paljastaneelle seuraa vakavia ongelmia ja suoranaista vainoa. Kouluissa ongelmaksi on nähty ryhmästä erottaminen, pakostakin siinä tilanteessa vakaumus tulee ilmi. Kaikilla on oltava oikeus vakaumuksiinsa ja mielipiteisiinsä. Eikä ketään tule vainota niiden tähden. Mielestäni ongelmaa ei kuitenkaan tulisi tehdä siitä, että vakaumus tulee ilmi. Vaan siitä, että ilmitulemisesta seuraa ongelmia. En näe, miten ihmisoikeuksilla voidaan perustella tuota vakaumuksen piilottamista. Vakaumukset liittyvät kaikkeen elämässämme, kaikkeen inhimilliseen toimintaan. Kaikki toimintamme perustuu lopulta arvoille, arvot liittyvät vakaumuksiimme. Pitkälle vietynä argumenttia vakaumuksen paljastumisesta voidaan siis soveltaa ihan kaikkeen mitä teemme. Meiltä ei siis voida vaatia mitään, sillä kaikki voi asettaa meidät tilanteeseen joka ilmaisee onko meillä tietynlaista vakaumusta vai ei. Jaakko Heinimäki on kolumnissaan  huomauttanut tämän johtavan esimerkiksi kouluruokailujen mahdottomuuteen. Vaatimus ihmisten yhteiselämästä jossa vakaumukset eivät tule esille on täysin mahdoton. Samalla, jos katsottaisiin, ettei uskonnolliseen tilaisuuteen osallistuminen vielä ole uskonnonharjoittamista, ei ketään tarvitse erottaa ryhmästä.

Käsitys uskonnosta
Molempien mainittujen, ja monen muunkin näkökohdan, taustalla on käsitys uskonnosta. Uskonnonvapauskeskustelussa ja apulaisoikeuskanslerin päätöksessä näkyy käsitys uskonnosta joka on siististi rajattu, yksi (yksityis)elämän osa-alue joka käsittelee ”yliluonnollisia asioita”, voidaan erotella omaan karsinaansa ja pitää erossa muista asioista. Uskonto on yksi pieni siivu elämän piirakkataulukossa. Ja tuo siivu ei saa julkisessa yhtisössä näkyä, jotta oltaisiin neutraaleja eikä otettaisi kantaa. Tuollainen käsitys uskonnosta on kuitenkin täysin virheellinen. Uskontoa ei voida rajata siististi, uskontotieteilijätkään eivät ole yksimielisiä mikä on uskontoa ja mikä ei. Uskonnot ja vakaumukset ovat koko elämää ja kulttuureja määrittävä pohjavire. Ne ovat ne viivat tai värit joilla elämän piirakkataulukko on tehty. Uskonto ei kosketa vain jotain tiettyä osa-aluetta vaan on läsnä kaikessa. Kaikessa vakaumuksellisessa toiminnassa. Kaikessa arvoihin liittyvässä toiminnassa. Näiden uskontojen tai katsomusten joukossa uskonnottomuus on yksi monista. Ei todellakaan muiden yläpuolella tai taustalla oleva neutraali tila, joka sitten täytetään osaksi uskonnoilla.

Mielestäni on ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta tärkeää, että me ymmärrämme toisiamme. Kokonaisuuksina. Siksi on välttämätöntä, että vakaumuksemme näkyvät, että ymmärrämme ettei kukaan saastu tai vahingoitu toisen uskonnonharjoituksen seuraamisesta tai osallistumisesta tilanteeseen jossa uskontoa/uskontoja harjoitetaan, että näemme ja koemme miten naapurini/ystäväni/työtoverini uskoo ja harjoittaa uskontoaan. Eikä ketään vainota vakaumuksensa tähden. Tätä emme saavuta julkisen tilan "neutralisoinnilla" ja uskontojen änkeämisellä niiden olemukselle mahdottomiin karsinoihin.

Sarasvuon häpeä

Jari Sarasvuo innostui naureskellen twiittaaman A2:n kannabis-illan aikana #pipopäästä. Romahdus oli melkoinen, kun selvisi, että pilkattu Tuomas Lustig olikin MS-tautiin lääkkeenä kannabista käyttävä henkilö, eikä mikään ”nisti”. Sarasvuohon iski häpeä. Oikein niin. Sarasvuo ymmärsi virheensä, pilkattuaan väärää ihmistä. ”Pahoittelen, Tuomas olisi ansainnut paljon ihmisarvoisemman kohtelun”: Sarasvuo katui julkisuudessa.

 Itse ihmettelen miksi tilanne muuttui, kun pilkattu olikin sairas. Olisiko narkomaania siis saanut vapaasti pilkata? Eikö narkomaani ansaitse ihmisarvoista kohtelua? Oma käsitykseni ihmisarvosta pitää sisällään sen, ettei ihmisarvoa voi ansaita. Se on kaikilla, ansioista tai niiden puutteista huolimatta. Ihmisarvo tulee ihmisyydestä.

Sarasvuo sanoi heränneensä häpeään. Ja aikoi tehdä parannuksen ja lopettaa twiittaamisen television äärestä. Hyvä niin.

Muistan omasta elämästäni vähän samanlaisen tilanteen. Tilanteen jossa jouduin kasvokkain oman pahuuteni kanssa. Ja se aiheutti suunnatonta häpeää. Olimme istumassa iltaa ja näin nuoren miehen joka kohelsi jotain humalaspäissään. Huomautin tästä pöytäseurueelle ja yhdessä naureskelimme miehen toilailuille. Yksi pöydässä istuvista, tuttu ystävän kautta, kuitenkin katsoi minua läpitunkevalla katseella ja totesi: ”Sä oot varmaan ollut koulukiusaaja”. Sanat iskivät syvälle. Niinhän minä olin ollut, kiusaaja ja kiusattu, mutta se ei ollut tässä pääasia. Vaan se, etten ollut niistä ajoista oppinut mitään. Edelleen osoittelin, naureskelin, yritin nostaa itseäni muiden yläpuolelle junttaamalla toisia maanrakoon. Häpeä oli suunnaton.

En kai minä ole tällainen? Pakonomaisesti yritän vakuuttaa itselleni että en ole. Silti se olen minä, minun sanani, minun tekoni. En voi syyttää ketään muutakaan. En haluaisi, että se olen minä. En haluaisi, että minä olen sellainen. Ja silti en voi muuta kuin myöntää, että minä se olin. Minussa on pahuutta joka saa minut voimaan pahoin. En pysty ulkoistamaan sitä. Ja vielä pahempaa, minussa oleva pahuus haavoittaa muita. Minä haavoitan muita. Mikä minä olen itseäni ylentämään?

Juuri tästä on juuri alkaneesta paaston ajassa kyse. Oman pahuutensa kanssa vastakkain joutumisesta. Sen näkemisestä, että vaikka haluaisinkin olla hyvä, teen silti jatkuvasti väärin. Kristillisen uskon sanoma, ei kuitenkaan ole tässä pahuudessa. Vaan oman pahuutemme ymmärtäminen johtaa meidät armon äärelle. Jokainen meistä on samassa liemessä. Sarasvuo, minä, #pipopää, ”nisti” ja sinä. Kenenkään meistä on turha asettaa itseämme toisten yläpuolelle tai kuvitella pystyvämme itse täydellisyyteen. Vain Jumala on täydellinen. Elämässä on kyse yhteydestä elämän alkuun, ylläpitäjään, itse Elämään. Sen yhteyden me rikomme omassa pahuudessamme. Jumalan vastaus oli siinä, että hän otti pahuutemme, meidän kaikkien, kannettavakseen.

Joku saattaa kysyä mihin tarvittiin Jeesusta. Miksi kaikki se vaiva ja kärsimys? Miksi näin outo kuvio, jossa Jumalan poika tulee maailmaan ja kuolee, eikä sitten kuolekaan? Yksi vastaus on siinä, että elämässä on kyse muustakin kuin ”ei missään kelluvista ideoista” Elämä on luuta, lihaa ja verta. Ei pahuus tai armo ole vain ideoita joilla ei ole kosketuspintaa tähän maailmaan. Ne ovat luuta, lihaa ja verta meissä. Me olemme kehomme, ajatuksemme ja tekomme. Ruumiimme, mielemme ja sielumme. Elämä koskee näitä kaikkia. Pahuus koskee näitä kaikkia. Armo koskee näitä kaikkia. Siksi myös Jumala tuli luuksi, lihaksi ja vereksi. Tuli ihmiseksi. Ollaakseen täällä. Ollakseen osa tätä maailmaa. Ollakseen meissä. Emme voi ulkoistaa pahuuttamme, eikä meidän tarvitse ulkoistaa Jumalaa. Ei kenenkään meistä.

Ristin äärellä

Puhe opiskeluajoiltani Jeesuksen kuolinhetken rukoushetkessä:

Herra, en ymmärrä kärsimystäsi. Miksi sinut tuomittiin? Mikä on sinun syntisi? Mikä suuri rikoksesi? Tunsin kansan pilkan selkäpiissäni. Piiskojen sivallukset vavahduttivat minua. Miten ansaitsit tämän häpeällisen kuoleman? Orjantappurakruunusi painaa ohimoillani. Naulojen raskas kalke kaikuu vieläkin korvissani. Miksi? Miksi iskut kehoosi tuntuvat, kuin niiden tulisi iskeä minuun? Herra, en ymmärrä kärsimystäsi.

Rabbi, kuinka elämäsi päättyi tähän? Tuntuu kuin vasta hetki sitten kuuntelin ihmeellistä opetustasi. Sinä opetit kuin se jolla on valta. Sinä opetit kuin tuntisit koko lain sydämeltäsi, toisin kuin monet tekopyhät. Ihmeellisiä olivat sinun neuvosi. Taivaallista oli sinun viisautesi.

Voimallisia olivat sinun tekosi. Kuin eilinen on se päivä jolloin ruokit tuhansia miehiä, naisia ja lapsia. Kun paransit ramman, sokean, kymmenen spitaalista. Herra missä ovat nyt voimasi? Mikset auta itseäsi? Herra, sinähän jopa herätit kuolleen Lasaruksen henkiin. Sinun ei pitäisi olla siellä. Missä on sinun hallintavaltasi? Missä kuninkaan kruunusi? Eikö sinun pitänyt olla messias? Israelin kansan vapauttaja ja pelastaja? Eikö valtakuntasi pitänyt olla lähellä? Kuinka elämäsi päättyi tähän?

Mestari, miksi lähdit Jerusalemiin? Etkö jo silloin sanonut että Jerusalemissa sinut annetaan pakanoiden käsiin? Että he ruoskivat ja lopulta tappavat sinut? Herra jos tiesit, miksi lähdit? Sinä vältit pitkän paaston vaivat ja paholaisen kiusaukset. Etkö olisi voinut välttää tätä kärsimystä? Tätä verilöylyä? Tätä viattoman uhrausta? Jos tiesit, mikset välttänyt tätä kaikkea?

Mihin minä nyt uskon? Ketä minä kutsun hädässäni? Sinä olet ihmisen poika. Kuinka sinä voit kuolla? Kansa riemuitsi saapumisestasi Jerusalemiin. Silloinkin sinä puhuit kuolemastasi. Sanoit: Hetki on tullut, Ihmisen Poika kirkastetaan. Jos vehnänjyvä ei kuole se jää väin yhdeksi jyväksi, mutta jos se kuolee se tuottaa runsaan sadon. Mitä silloin tarkoitit? Kuinka voit kuolleena kirkastua? Kuinka voit runneltuna, vertavuotavana tuottaa runsasta satoa?

Kuinka sinä selititkään kirjoituksia? Ihmisen poika on tullut pelastamaan maailman. Sinun täytyy kärsiä ja kuolla jotta me saisimme rauhan. Meidän pahat tekomme ruhjovat sinua, jotta meillä olisi vapaus. Sinut lyötiin hengiltä kansasi rikkomusten tähden. Herra pani kaikkien syntivelan sinun kannettavaksesi.

Sinun haavojesi hinnalla, me olemme parantuneet.

Sana tuli lihaksi

Oheinen kuva kiersi Facebookissa. Kuvassa vertaillaan eri uskontojen jumaluuksien ominaisuuksia, tekoja ja nimityksiä. Ensimmäinen mieleen tuleva ajatus on, että Jeesukseen liitetyt ihmeet ja elämäntapahtumat ovat keksittyjä ja muualta lainattuja. Tästä ajatuksesta seuraa helposti hämmennys. Mikä sitten on totta? Mitä jää jäljelle jos Jeesuksesta riisutaan kaikki hämmentävä? Moni sellaista on yrittänytkin, mutta kirkko ei voi ottaa sellaista Jeesusta uskonsa ja julistuksensa perustaksi, sillä samalla katoaisi Jeesuksen merkitys maailman pelastajana.

Toinenkin tulkintamahdollisuus on olemassa. Sitäkin voi joku pitää hämmentävänä, itselleni se on kuitenkin vahvistava. 

Tuon tulkinnan ajatus lähtee siitä, että Jeesus oli olemassa jo ennen tulemistaan maan päälle, niin kuin Johanneksen evankeliumin alussa meille kerrottaan: ”Alussa oli Sana. Sana oli Jumalan luona, ja Sana oli Jumala. Jo alussa Sana oli Jumalan luona. Kaikki syntyi Sanan voimalla. Mikään, mikä on syntynyt, ei ole syntynyt ilman häntä... Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme.” Jeesus, kolminaisuuden yhtenä persoonana on siis aina ollut. Jumala, Pyhä Kolminaisuus, taas on ajasta riippumatta, hän läpäisee ajan ja on vielä enemmän. Aika ei siis rajoita Jumalaa, vaan Jumala määrittää ajan. Siksi kaikki mitä Jeesus oli ja teki maan päällä olivat jollain ihmeellisellä ja selittämättömällä tavalla hänessä jo ennen kuin hän täällä oli ollutkaan. Ja koska Jeesus on ollut mukana maailman luomisessa, ”Kaikki syntyi Sanan voimalla”, on hän jollain tavalla läsnä, mukana, kaikessa tässä maailmassa. Jeesuksen syntymä, elämä, kuolema ja ylösnousemus ovat siis jollain selittämättömällä tavalla läsnä koko maailmankaikkeuden kudelmassa. Ovat aina olleet. Kristuksessa kaikki on yhtä. 

Ihminen on luotu Jumalan kuvaksi, se voi tarkoittaa monia asioita, mutta ennenkaikkea se tarkoittaa sitä, että meidät on erityisellä tavalla tarkoitettu elämään yhteydessä Jumalan kanssa. Siksi ihmiset jollain tavalla aistivat, tuntevat, Jeesuksen ja Jumalan läsnäolon kaikessa. Ei mitenkään itsestään selvästi, vaan hiljaisuudessa ja vaimeasti. Tästä johtuen ihmisen jumaltarustot sisältävät paljon sellaista ainesta, jonka me myös tunnemme evankeliumien kertomana Jeesuksen elämästä. Samasta on myös kyse Vanhan Testamentin profetioissa. Juutalaiset profeetat näyttävät vain saaneen Jumalalta vahvemman ymmärryksen tapahtumien kulusta. Se lienee osa Jumalan suunnitelmaa valmistaa kansaansa ja maailmaa syntymäänsä. Oikeastaan se, että Jeesuksen elämäntapahtumista on kaikuja myös juutalaisen pyhän kirjallisuuden ulkopuolella, kertoo vahvasti siitä, että Jeesuksen merkitys on paljon laajempi kuin vain juutalaisten messiaana. Jeesus on koko maailman pelastaja. Hänessä yhdistyy Jumala, ihmisyys ja koko luomakunta. 

Jos haluat tietää, mitä kvanttifysiikka sanoo kaiken ykseydestä, voit katsoa tämän englanninkielisen opetusvideon.

Peace be with you

Last weekend I was leading a retreat, and during the meal on Saturday evening we had some Taizé songs playing in the background. Suddenly I got very emotional. I remembered the many good friends that I had made in Taizé and that somehow indescribable peace of mind you can find there. I longed to be back there and missed my friends. I felt a fist-size weight behind my sternum which made swallowing difficult. This feeling of longing was both sad and joyful at the same time, and also somehow peaceful.

One particular memory came to me vividly. Last May we were visiting Taizé as a family - myself, my wife and our two children. I remembered one morning eucharist when all of us happened to be in the church to receive communion - we usually had to take turns to watch over our children in the playroom. We were with two friends, a Roman Catholic couple from Germany. During communion, as we were singing a song of thanksgiving to Christ and standing there side by side with thousands of other Christians, I could feel the reality of the communion within us. I’ve never felt the body of Christ in such a concrete way. I was filled with joy and peace because we were able to receive communion together. In that moment the Church of Christ was present despite our churches' failure as human institutions in their division to represent the church instituted by Christ. Now don’t get me wrong: I’m not saying that Taizé is the Church of Christ. Taizé is not a church, it’s a place and a community. But Taizé in that moment made it possible for the Church to break through the sinful situation that is our division.

As Christians we search for peace, peace in ourselves and peace in the world. This peace is a gift of God given to us through the Holy Spirit in Christ. Our longing is a longing towards God. I’m convinced that the church cannot find that gift of peace before we find peace between ourselves. Every kingdom divided against itself is laid waste (Matt. 12:25). The communion of the church exists already. It is the body of Christ. It is for us to find. This is not possible if we stand against each other. We need to turn towards God, stand side by side, in order to realise that we are worshipping the same Christ. Together we need to pray ”Kyrie Eleison”, Lord have mercy on us, and cry out for Him to give us wisdom and love to overcome our divisions and to make us the communion we already are.

God has only one answer.

En koskaan ole siunannut ehtoollista

Olen ollut lähes viisi vuotta pappina, mutten koskaan ole asettanut tai siunannut ehtoollista. En siksi, etten usko papin toimivan siinä tilanteessa. Pappi on vain väline. Kristus asetti ehtoollisen ruokaillessaan yläsalissa viimeisen kerran opetuslasten kanssa. Vaikka pappi lukisikin ääneen Jeesuksen asetussanat, ei se tee papista ehtoollisen asettajaa. Vain Jumala voi asettaa sakramentin, pyhän toimituksen jonka kautta Jumala jakaa armoaan.

Vielä pidemmälle haluan mennä, sillä sanon, ettei pappi edes siunaa ehtoollista. Ehtoollisen siunaa aina Kristus. Jos lyön naulan seinään vasaralla, en sano vasaran naulanneen tuota naulaa. Yhtälailla pappi ei siunaa, vaan Jeesus. Johannes Kastajan hengessä: ”Hänen on tultava suuremmaksi, minun pienemmäksi” (Joh. 3:30). Itseasiassa minuuteni on tultava niin pieneksi, että se katoaa hetkittäin kokonaan.

Miksi näin? Yksi syy on siinä, että ehtoollinen ei ole taikuutta. Taikuus on sitä, että joku tietyn riitin kautta vaikuttaa johonkin tämän maailman asiaan sitä muuttavasti. Ehtoollinen ei ole taikuutta, koska se ei ole papin toiminnasta kiinni. Papin sanat tai eleet eivät saa Kristusta läsnäolevaksi ehtoollisella, vaan Jumalan itsensä toiminta. Papin suun rukoillessa rukoukseen yhtyy läsnä oleva seurakunta. Korkeintaan voin sanoa, että seurakunta siunaa ehtoollisen, silloinkin ”Kristuksena”. On siis syytä ymmärtää, että Jeesuksen asetusanojen ”taianomainen” lausuminen ei tee ehtoollista vaan (pienenkin) seurakunnan läsnäollessa, jumalanpalveluksen yhteydessä lausuttu rukous johon kuuluu Isän pelastavien tekojen muistaminen, Kristuksen omat sanat ehtoollista asetettaessa sekä Pyhän Hengen avuksi pyytäminen. Tällainen ehtoollisrukous tuo ilmi, että koko kolmiyhteinen Jumala toimii ehtoollisella. Sanomattakin on selvää, että tarvitaan myös leipää ja viiniä. 

Tästä seuraa myös se, että papin minuuden kadotessa, tulee kadota myös papin omat ratkaisut esimerkiksi messun tai ehtoollisrukouksen sisällön ja ehtoollisen vieton ajan tai paikan suhteen. Yksittäinen pappi ei voi tarkoituksella tehdä muutoksia ehtoollisrukoukseen, ainoastaan kirkolla on siihen mahdollisuus. Kirkko yhteisönä, maanpäällisenä Kristuksen ruumiina (vaikka monella tapaa vajavaisena) on lähinnä Kristusta mitä voimme tässä maailmassa päästä. Kirkko asettaa ne rajat, joiden sisäpuolella seurakunta tai pappi tekee omat valintansa. (Tässä kohtaa on syytä todeta, etten halua väittää vain Suomen evankelis-luterilaisen kirkon edustavan Kristuksen ruumista, vaan ennemminkin pahoitella kirkon jakautunutta tilaa) Ehtoollinen tapahtuu siis aina vain kirkon ja seurakunnan yhteydessä ja on siihen sidottu. 

Miksi tämä on niin tärkeää, että tästä kannattaa vouhkata? Paavali kirjoittaa: ”Eikö malja, jonka me siunaamme, ole yhteys Kristuksen vereen? Ja eikö leipä, jonka me murramme, ole yhteys Kristuksen ruumiiseen? Leipä on yksi, ja niin mekin olemme yksi ruumis, vaikka meitä on monta, sillä tulemme kaikki osallisiksi tuosta yhdestä leivästä.” (1. Kor. 10:16-17)

Liityin kirkkoon

Liityin tänään kirkkoon. Kirkko johon liityin on Anglikaaninen kirkko Suomessa. Tämän kirkon kanssa Suomen evankelis-luterilaisella kirkolla on yhteistyösopimus nimeltä Porvoon yhteinen julkilausuma tai Porvoon sopimus. Tuo sopimus mahdollistaa kaksoisjäsenyyden näissä kirkoissa. Olen siis edelleen luterilainen, mutta nyt myös anglikaani.

Liittyminen toiseenkin kirkkoon ei ollut mikään yht'äkkinen päähänpisto. Olen jo pitkään kokenut anglikaanisuuden olevan osa identiteettiäni. Teologian opiskeluissani keskityin paljolti anglikaaniseen kirkkoon. Opiskelujen edetessä huomasin monissa asioissa ajattelevani ja uskovani kuten anglikaanit. Toki kahden kirkkoni käsitykset ovat hyvin lähellä toisiaan, eihän yhteistä sopimusta olisi muuten syntynytkään. Silti painotuseroja on. Anglikaanisesta kirkosta olen muun muassa löytänyt vahvemman painotuksen kirkon katolisuudesta (tässä yhteydessä syytä erottaa roomalaiskatolisesta kirkosta) ja muutenkin vahvemman kirkko-opin. Hyvin tärkeä painotus minulle on myös se, ettei anglikaanisessa kirkossa ole luterilaisia tunnustuskirjoja vastaavia asiakirjoja, vaan anglikaanisen kirkon usko näkyy ja saa muotonsa jumalanpalveluselämässä. Tätä periaatetta kutsutaan latinaksi "Lex orandi - Lex Credendi" eli rukouksen laki on uskon laki.

Opiskellessani Helsingissä osallistuin silloin tällöin anglikaanisen seurakunnan toimintaan ja ystävystyin seurakunnan papin Rupert Moretonin kanssa. Hänestä tuli yksi esikuvistani pappina. Moni muukin ystäväni on ollut saattamassa ja kulkemassa rinnallani tällä tiellä. Valmistuttuani ja muutettuani Turkuun, olen osallistunut täällä kansainvälisen seurakunnan jumalanpalveluksiin ja käynyt välillä siellä palvelemassa pappinakin. Muutama vuosi sitten sain luvan toimittaa Englannin kirkon palveluksia (Permission to Officiate). Tavallaan siitä lähtien olen ollut myös Englannin kirkon pappi. Oikeastaan siis liittymiseni tekee todeksi sen mikä pitkälti on jo olemassa.

Olen ollut hiukan yllättynyt tunteista, joita liittymiseni on minussa herättänyt. Vaikka en ole jättänyt luterilaista kirkkoa, olen edelleen yhtä lailla sen jäsen, olen silti miettinyt olenko jollain tavalla "luopio" liittyessäni myös toiseen kirkkoon. Hämmentävää. Toisaalta olen samalla iloinnut siitä, että liittyminen anglikaaniseen kirkkoon jollain tavalla tekee todeksi oman itseni.

Kaksoisjäsenyydellä on myös vahva ekumeeninen ulottuvuus. Mitä enemmän kirkoillamme on yhteisiä jäseniä, sitä läheisemmäksi ne toisiaan tulevat. Tavallaan kasvavat yhteen. Toisaalta, kirkkoon ei tulisi liittyä ilman seurakuntayhteyttä. Kyse ei siis saa tai voi olla vain ekumeenisesta asenteesta tai omasta identiteetistä, vaan siitä, että näin voin olla aidommin osa sitä yhteisöä johon jo jollain tavalla koen kuuluvani. Tästä eteenpäin kannan mukanani kahta perinnettä, toistensa kaltaista ja silti vähän erilaista. Samalla minua kantaa kaksi yhteisöä, molemmat jäseniä yhdessä Kristuksen ruumiissa.