Sarasvuon häpeä

Jari Sarasvuo innostui naureskellen twiittaaman A2:n kannabis-illan aikana #pipopäästä. Romahdus oli melkoinen, kun selvisi, että pilkattu Tuomas Lustig olikin MS-tautiin lääkkeenä kannabista käyttävä henkilö, eikä mikään ”nisti”. Sarasvuohon iski häpeä. Oikein niin. Sarasvuo ymmärsi virheensä, pilkattuaan väärää ihmistä. ”Pahoittelen, Tuomas olisi ansainnut paljon ihmisarvoisemman kohtelun”: Sarasvuo katui julkisuudessa.

 Itse ihmettelen miksi tilanne muuttui, kun pilkattu olikin sairas. Olisiko narkomaania siis saanut vapaasti pilkata? Eikö narkomaani ansaitse ihmisarvoista kohtelua? Oma käsitykseni ihmisarvosta pitää sisällään sen, ettei ihmisarvoa voi ansaita. Se on kaikilla, ansioista tai niiden puutteista huolimatta. Ihmisarvo tulee ihmisyydestä.

Sarasvuo sanoi heränneensä häpeään. Ja aikoi tehdä parannuksen ja lopettaa twiittaamisen television äärestä. Hyvä niin.

Muistan omasta elämästäni vähän samanlaisen tilanteen. Tilanteen jossa jouduin kasvokkain oman pahuuteni kanssa. Ja se aiheutti suunnatonta häpeää. Olimme istumassa iltaa ja näin nuoren miehen joka kohelsi jotain humalaspäissään. Huomautin tästä pöytäseurueelle ja yhdessä naureskelimme miehen toilailuille. Yksi pöydässä istuvista, tuttu ystävän kautta, kuitenkin katsoi minua läpitunkevalla katseella ja totesi: ”Sä oot varmaan ollut koulukiusaaja”. Sanat iskivät syvälle. Niinhän minä olin ollut, kiusaaja ja kiusattu, mutta se ei ollut tässä pääasia. Vaan se, etten ollut niistä ajoista oppinut mitään. Edelleen osoittelin, naureskelin, yritin nostaa itseäni muiden yläpuolelle junttaamalla toisia maanrakoon. Häpeä oli suunnaton.

En kai minä ole tällainen? Pakonomaisesti yritän vakuuttaa itselleni että en ole. Silti se olen minä, minun sanani, minun tekoni. En voi syyttää ketään muutakaan. En haluaisi, että se olen minä. En haluaisi, että minä olen sellainen. Ja silti en voi muuta kuin myöntää, että minä se olin. Minussa on pahuutta joka saa minut voimaan pahoin. En pysty ulkoistamaan sitä. Ja vielä pahempaa, minussa oleva pahuus haavoittaa muita. Minä haavoitan muita. Mikä minä olen itseäni ylentämään?

Juuri tästä on juuri alkaneesta paaston ajassa kyse. Oman pahuutensa kanssa vastakkain joutumisesta. Sen näkemisestä, että vaikka haluaisinkin olla hyvä, teen silti jatkuvasti väärin. Kristillisen uskon sanoma, ei kuitenkaan ole tässä pahuudessa. Vaan oman pahuutemme ymmärtäminen johtaa meidät armon äärelle. Jokainen meistä on samassa liemessä. Sarasvuo, minä, #pipopää, ”nisti” ja sinä. Kenenkään meistä on turha asettaa itseämme toisten yläpuolelle tai kuvitella pystyvämme itse täydellisyyteen. Vain Jumala on täydellinen. Elämässä on kyse yhteydestä elämän alkuun, ylläpitäjään, itse Elämään. Sen yhteyden me rikomme omassa pahuudessamme. Jumalan vastaus oli siinä, että hän otti pahuutemme, meidän kaikkien, kannettavakseen.

Joku saattaa kysyä mihin tarvittiin Jeesusta. Miksi kaikki se vaiva ja kärsimys? Miksi näin outo kuvio, jossa Jumalan poika tulee maailmaan ja kuolee, eikä sitten kuolekaan? Yksi vastaus on siinä, että elämässä on kyse muustakin kuin ”ei missään kelluvista ideoista” Elämä on luuta, lihaa ja verta. Ei pahuus tai armo ole vain ideoita joilla ei ole kosketuspintaa tähän maailmaan. Ne ovat luuta, lihaa ja verta meissä. Me olemme kehomme, ajatuksemme ja tekomme. Ruumiimme, mielemme ja sielumme. Elämä koskee näitä kaikkia. Pahuus koskee näitä kaikkia. Armo koskee näitä kaikkia. Siksi myös Jumala tuli luuksi, lihaksi ja vereksi. Tuli ihmiseksi. Ollaakseen täällä. Ollakseen osa tätä maailmaa. Ollakseen meissä. Emme voi ulkoistaa pahuuttamme, eikä meidän tarvitse ulkoistaa Jumalaa. Ei kenenkään meistä.