Kenelle Kristuksen ruumis ja veri kuuluvat?

Kirkolliskokousvaalien jälkeen lupailin julkisesti, että tulen blogissani tekemään ehdotuksia asioista, joita olisin kirkolliskokouksessa lähtenyt ajamaan. Nämä ajatukset ovat syntyneet pitkien aikojen kuluessa, tosin osa niistä sai mielessäni selkeän muodon vasta vaalien aikana tai niiden jälkeen. Nyt on siis ensimmäisen ehdotuksen vuoro.

Tämän ehdotuksen tuon julki nyt, koska aivan samaan asiaan tarttui piispa Björn Vikström Kotimaa-lehden kolumnissaan. Siis: Kirkkomme tulisi jakaa ehtoollista muiden kirkkojen jäsenille.

Moni itseasiassa tuntuu jo nyt ajattelevan, että kirkkomme ehtoollispöytä on ”avoin”. Näin ei kuitenkaan ole, kirkkojärjestys määrittää tarkkaan minkä kirkkojen jäsenet ovat tervetulleita ehtoollispöytäämme. Ennenkuin lupa heltiää toisen kirkon jäsenelle, tulee kirkkomme vakuuttua ekumeenisissa neuvotteluissa siitä, että kirkkojemme käsitys ehtoollisesta ja muistakin uskon kysymyksistä ovat tarpeeksi samankaltaiset. Päätös ehtoollisyhteydestä tehdään korkeimmassa päättävässä elimessä, eli kirkolliskokouksessa. Paitsi, jos kyse on Luterilaisen maailmanliiton uudesta jäsenkirkosta, silloin tätä prosessia ei käydä lainkaan, mutta se olisikin jo toisen blogin aihe se.

Ekumeenisissa neuvotteluissa on jo pitkään korostettu, että ehtoollinen on kaikkien kastettujen yhteinen ateria. Ehtoollinen tekee näkyväksi Kristuksen kirkon. Se on koko kirkon ykseyden merkki. Ehtoollinen tuo seurakunnan ja kirkon yhteen, syvimmällä mahdollisella tavalla. Se liittää meidät Kristuksen ruumiiseen, tekee meistä yhden kokonaisuuden. 

Ekumeenisten keskustelujen myötä hyväksymme nykyään myös muiden kirkkojen kasteen. Kaste on pätevä mikäli siinä on käytetty vettä ja se toimitettu Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Riippumatta siitä kuka kastaa tai minkä kirkon yhteydessä. Kaste tuo mukanaan kaikki pelastuksen lahjat, myös Kristuksen ruumiin ja kirkon jäsenyyden. Näin ollen mielestäni ehtoollisen vastaanottamiselle ei tulisi asettaa muita ehtoja kuin sen, että vastaanottaja on kastettu kristitty.

Tämän tulisi myös vaikuttaa tapaamme rajoittaa lasten ehtoollista. Nykyään ehtoolliselle saa itsenäisesti osallistua konfirmoitu kirkon jäsen. Konfirmoimaton saa osallistua vanhempansa, kumminsa tai rippikouluopettajansa kanssa. Tällä on haluttu varmistaa, että ehtoollisen vastaanottaja on saanut opetusta ehtoollisen merkityksestä. Mutta kuka voi olla varma, että opetusta saanut ymmärtää tuon merkityksen? Voiko ehtoollisen merkitystä edes kunnolla ymmärtää? Mielestäni sen toteaminen, että ehtoollinen on kaikkien kastettujen yhteinen juhla-ateria, ei poista kasvatusvastuuta vanhemmilta, kummeilta tai seurakunnalta. Oikeastaan se vain korostaa tuon kasvatuksen välttämättömyyttä.

Edelleen olisi toki syytä käydä kirkkojen välillä ekumeenisia keskusteluita ehtoollisen merkityksestä ja luoda ehtoollisyhteyksiä. Vaikka ehtoollispöytäämme kutsuttaisiin kaikkia kastettuja kristittyjä, on silti syytä tarkastella sitä, minkä kirkkojen ja seurakuntien kanssa voidaan yhdessä järjestää ehtoollisjumalanpalveluksia. Onhan yksimielisyys ehtoollisen oikein toimittamisesta yksi Augsburgin tunnustuksen kriteereistä kirkon todelliseen ykseyteen. Erimielisyys tässä kysymyksessä ei ole kadonnut, ehtoollispöytämme ovat edelleen erillään, mutta me voimme kasteeseen vedoten kutsua kaikkia kristittyjä meidän pöytäämme.

Oikea, väärä ja Jumalan olemassaolo

Anders Breivikin tekojen kaltaiset silmittömät julmuudet saavat joskus epäilemään hyvän Jumalan olemassaoloa. Kun oma ymmärrys ei riitä käsittäämään pahuuden määrää, käy helposti niin, että hyvyyden olemassaolon mahdollisuus katoaa. Toisaalta, ihmisen käsittämätön pahuus voi olla myös vakuutus hyvyyden olemassaolon välttämättömyydestä.

Todennäköisesti lähes kaikki maailman ihmiset tuomitsisivat Breivikin teon vääränä kaikissa tilanteissa. Breivik on oikeudessa myöntänyt teot, muttei pidä niitä rikollisina. Ilmeisesti Breivikin mielessä murhat olivat kuin oikeutettua sotaa. Oikeutetussa sodassa tappaminen ei ole moraalisesti väärin, mikäli sillä estetään suurempi kärsimys kuin itse tappaminen.

Jos uskomme, että on olemassa jokin ihmisen ulkopuolinen mittapuu sille, mikä on oikein tai väärin, hyvää ja pahaa, me voimme sanoa, että Breivik on väärässä. Hänen tekonsa on väärin ja paha. Jos taas emme oleta mitään mittapuuta, joudumme toteamaan, että Breivikin teko oli meidän mielestämme paha ja siksi hänen rankaisemisensa on meidän mielestämme oikeutettua. Tällainen ajattelu suhteellistaa koko moraalin. Siinä tapauksessa kaiken moraalin perusta, oikea ja väärä, määräytyvät enemmistön mielipiteen mukaan ja rangaistuksista tulee aina enemmistön pakkovaltaa.

Moraalin suhteellistuessa oikea ja väärä tulevat riippuvaisiksi ajasta ja paikasta. Ei ole mitään tekoa, joka olisi aina ja kaikkialla väärin. On vain tekoja jotka tiettyinä aikoina tietyissä paikoissa ovat sellaisia joita ennemmistö vastustaa ja kokee sen perusteella oikeudekseen rangaista teon tehnyttä. Esimerkiksi me suomalaiset tai eurooppalaiset olemme sitä mieltä, että naisten sukupuolielinten silpominen on väärin. Kuitenkin on kulttuureita joissa silpomista ei pidetä vääränä. Jos oikealle ja väärälle ei ole muuta määritelmää kuin enemmistön mielipide, onko silpominen silloin tuossa kulttuurissa väärin? Oli aika jolloin ihmisen pitämistä orjana ei pidetty vääränä. Tuliko orjuudesta väärä teko vasta sitten, kun enemmistön mielipide kääntyi sen vastaiseksi?

Jos on sitä mieltä, että on tekoja jotka ovat väärin ajasta ja kulttuurista riippumatta, uskoo jonkin ihmisen ulkopuolisen hyvyyden/pahuuden, oikean/väärän mittapuun olemassaoloon. Tätä mittapuuta ei voida luonnontieteen keinoin havaita. Itse kutsuisin tuota mittapuuta Jumalaksi tai Jumalan tahdoksi. Vaikka pelkän hyvyyden ja pahuuden, oikean ja väärän idean olemassaolosta on vielä pitkä matka kristillisen uskon persoonalliseen Jumalaan, on se silti vielä kauempana maailmankuvasta jonka mukaan ei ole olemassa mitään mitä ei voitaisi luonnontieteellisesti osoittaa.

Kaiken pahuuden mykistämänä on lohdullista ajatella, että on olemassa sellaista hyvää joka ei ole riippuvainen vain meistä ihmisistä.

Tyhjällä haudalla

Pääsiäisaamun ilosanoma konkretisoituu tyhjässä haudassa. Jeesuksen ylösnousemusta ei kerrota kenenkään nähneen, tyhjä hauta ja enkeli välittivät tiedon. Tyhjästä haudasta tuli suuren ilon, vapahduksen ja voiton näkyvä merkki. Jos risti ei olisi symbolina niin paljon helpompi ja selkeämpi, kantaisimmekohan kaulassamme tyhjän haudan symbolia? Mielenkiintoista, kuinka tyhjyys voi saada niin paljon merkitystä. Kuinka tyhjyys voi suorastaan täyttyä sanomasta.

Jeesuksen haudan sijainti tunnetaan edelleen. Itseasiassa Jerusalemissa on kaksikin paikkaa, joissa Jeesuksen haudan väitetään sijainneen. Näistä meille lähipäivinä on kertonut mm. Kotimaa24. Jerusalemissa on Pyhän haudan kirkko, jossa varsinaista kalliohautaa ei ole säästetty, vaan sen paikalle on rakennettu pieni kappeli ja kappelia ympäröi valtava kirkko. Toinen haudoista on puutarhahauta, joka näyttää enemmän evankeliumien kuvaamalta tapahtumapaikalta.

Yleensä kun näistä haudoista kerrotaan, muistetaan myös mainita, että puutarhahauta on enemmän protestanttien suosiossa, kun taas Pyhän haudan kirkko ortodoksien ja katolilaisten. Vaikka tällainen luokittelu ärsyttääkin, voidaan siinä ehkä nähdä jotain piirteitä eri kirkkokuntien hengellisyydestä. Voidaan ehkä sanoa, että ortodoksien ja katolilaisten mieltymyksessä näkyy ajatus pyhän sitoutumisesta tämän maailman todellisuuteen. Konkreettiset asiat, jotka ovat olleet kontaktissa pyhien ihmisten tai asioiden kanssa voivat välittää joitain siitä pyhyydestä erityisellä tavalla. Ja mikä voisi olla pyhempää kuin paikka johon Jeesuksen ruumis laskettiin ja jossa ylösnuosemus tapahtui. Ajatus siitä, että asia tai esine on ollut kontaktissa Jeesuksen kanssa on tärkeämpi kuin se, että paikka näyttää aidolta. Itseasiassa vaatimaton ulkonäkö on vain haitaksi. Pyhät asiat tai paikat on koristeltava niiden arvolle kuuluvalla tavalla. Protestantit hakenevat fyysisen kontaktin sijaan aitoa tunnelmaa ja ulkonäköä. Protestanteille vaikuttaa olevan tärkeää kuvittaa evankeliumien tapahtumapaikkoja mahdollisimman tutun oloisilla paikoilla. ”Juuri tällaiseksi olin sen kuvitellutkin”.

Ollessani Pyhällä maalla koin Raamatun paikkojen suhteen jonkinlaisen valaistuksen. Istuessani Pietarin kotitalon paikalle rakennetussa lentävän lautasen näköisessä kirkossa pyöri mielessäni monia skeptisiä kysymyksiä paikan aitouden ja merkityksen suhteen. Mitä jos paikka onkin väärä ja tuhannet ja taas tuhannet ihmiset tulevat paikalle rukoilemaan kuin harhautettuina? Juuri tämä kysymys avasi uuden oven. Ehkä paikan merkitys ei olekaan siinä, että se täysin varmasti on Pietarin kotitalo, vaan siinä, että kaikki ne ihmiset tulevat sille paikalle rukoilemaan. Kaikkien niiden ihmisten rukoukset ja usko ovat aikojen saatossa tehneet paikasta erityisen, merkityksellisen ja pyhän. Se paikka on innoittanut ja elävöittänyt tuhansien ihmisten uskoa. Se on merkityksellistä, ei se onko Pietari aivan varmasti asunut sillä paikalla.

Olen ymmärtänyt, että ortodoksisen ajattelun mukaan ikonin pyhittää sen oikea käyttö, vaikka pappi ikonin siunaakin. Ihmisten rukousten ja uskon kautta ikoni saa todellisen merkityksensä. Ajattelen, että samalla tavalla on olemassa paikkoja ja asioita joiden kautta Jumalan todellisuus tulee meitä erityisellä tavalla lähelle. Ne voivat olla hyvin henkilökohtaisia, mutta myös suuria ihmisjoukkoja liikuttavia. Uskon, että on olemassa paikkoja, joissa Jumalan läheisyyden voi jopa jollain oudolla tavalla aistia. Kirkkoja, joiden seinissä ja holveissa kuiskii vuosisatojen rukoukset. Reittejä, jotka pyhiinvaeltajien jalkojen rukoukset ovat vuosisatojen saatossa pyhittäneet. Paikkoja joissa Jumalan sydämenlyönnit tuntuvat yhtyvän omiimme.

Sikäli ei ole lainkaan ongelmallista, että Jeesuksen hautoja on kaksi. Molemmat innostavat ihmisten uskoa. Molemmat pyhittyvät oikeassa käytössä, Jumalan tekojen kirkastajana. Tyhjän haudan sanoma on loppujen lopuksi juuri siinä, että Jeesus ei enää ole siellä. Hauta ei kyennyt pidättelemään Kristusta. Kuolemallaan hän voitti kuoleman ja ylösnousemisellaan avasi meillekin tien Jumalan luokse. Tyhjä hauta on tyhjyydessään Jumalan läsnäolon ja rakkauden osoitus.

Pappeus ja ihmisoikeudet

Helsingin sanomissa kirjoitettiin pitkäperjantaina ortodoksisesta papista, jolta oli evätty oikeudet toimia pappina, koska hän oli aloittanut parisuhteen leskimiehenä. Ortodoksisen käsityksen mukaan papin on mentävä naimisiin ennen pappisvihkimystään tai elettävä selibaatissa. Uudelleenavioituminen ei ole mahdollista vaan leskeksi jääneen tulee elää selibaatissa. Uutisessa tuotiin esiin näkemys, että kyse olisi papin ihmisoikeuksien rikkomisesta. Kirkko vaatii pysymään selibaatissa, vaikka Suomen laki sallii uuden avion. Ihmisoikeuksiin on vedottu myös silloin, kun ortodoksinen kirkko väliaikaisesti perui Mitro Revon oikeudet pappintoimeen tämän toimiessa politiikassa. Samoin ihmisoikeuksien perään on kyselty evankelisluterilaisen kirkon ottaessa määräaikaisesti pappisoikeudet pois virkavelvollisuutensa rikkoneilta naisten pappeutta vastustaneilta papeilta.

Toki kaikissa näissä on kysymys ihmisten oikeuksista. Oikeudesta elää avioliitossa, oikeudesta osallistua yhteiskunnalliseen päätöksentekoon ja oikeudesta uskoa haluamallaan tavalla. Silti ihmisoikeusnäkökulma pitää sisällään vakavan sokean pisteen. Nimittäin sen, että pappeus ei ole ihmisoikeus. Pappeus ei ole yksilön vaan yhteisön. Kenellään ei ole subjektiivista oikeutta toimia pappina, vaan kirkko päättää kenellä se oikeus on. Yhtälailla kirkolla on oikeus ottaa pappeuden tuomat oikeudet pois, jos niin katsoo tarpeelliseksi. Jokaisella on myös oikeus luopua pappeudestaan. Pappeus on vapaaehtoinen päätös. Päätös joka rajaa joitain ihmisen oikeuksia. Riippuen kirkkokunnasta kuinka paljon. Ketään ei pakoteta pappeuteen tai toimimaan pappina. Jokainen pappi on siis itse päättänyt suostua oikeuksiensa rajaamiseen. Ja voi niin halutessaan luopua pappeudestaan, mikäli ei enää halua elää viran tuomien vaatimusten mukaan.

On voitava keskustella siitä, onko kirkon papeille asettamat vaatimukset järkeviä, tarkoituksenmukaisia ja tarpeellisia. Tässä keskustelussa ihmisoikeusnäkökulmallakin on sijansa. Jokaisen papin tulisi kuitenkin muistaa, että ilman yhteisöä, kirkkoa, pappeutta ei olisi. Siksi mitään papillisia oikeuksia ei ole olemassa kirkon asettamien rajojen ulkopuolella.