Luopumisen juhlaa

On jälleen laskiaisaika. Ensi keskiviikkona on tuhkakeskiviikko, joka aloittaa paaston ajan, pääsiäiseen valmistautumisen. Latinalaisessa Amerikassa vietetään näyttäviä karnevaaleja. Näiden juhlien tarkoitus on sama kuin meillä laskiaisen: juhlitaan vielä ennen paastoa ja syödään pois kaikki pilaantuvat ruoka-aineet, joihin ei paaston aikana kosketa. Laskiaisena ja karnevaaleissa juhlitaan siis luopumista. Sitä, että edessä on aika, jolloin monet arjessa itsestään selvät asiat laitetaan sivuun jotta voisimme tehdä tilaa muulle. Paaston itsetarkoitus ei ole lihasta tai muista ruuista kieltäytyminen vaan paaston tarkoituksena on keskittyä itsensä tutkimiseen, oman jumalasuhteen ja ihmissuhteiden hoitamiseen.

Itsensä tutkimisella tarkoitetaan sitä, että tutkitaan sydäntä, sielua ja mieltä. Etsitään ja perataan pahaa joka sisällä vaivaa ja vahvistetaan hyvää, ruokitaan rakkautta. Jumalasuhdetta hoidetaan rukoillen, jumalanpalveluksiin ja erityisesti ehtoolliselle osallistuen ja Raamattua lukemalla. Ihmissuhteiden hoitamisella en tässä tarkoita parisuhteita vaan kaikkia kontakteja ja yhteyksiä joita ihmisillä keskenään on. Paaston aikana hyvä miettiä myös sitä, mitä itse voi tehdä kaikkein huonoimmassa asemassa olevien hyväksi. Yksi tapa auttaa on osallistua Yhteisvastuu-keräykseen, jonka kohteena on tänä vuonna ylivelkaantuneet Suomessa ja Ugandan pienrahoitustoiminta.

Ortodoksisessa kirkossa laskiaissunnuntaita kutsutaan sovintosunnuntaiksi. Sovintosunnuntain palveluksessa ja sitä seuraavina päivinä pyydetään kasvokkain anteeksi lähimmäisiltä. Tämä anteeksipyytäminen on vastavuoroista. Ortodoksien tavoitteena on pyytää anteeksi kaikilta tuttaviltaan.

Mistä sinä voisit tämän paastoon aikana luopua? Ehkä sydämen katkeruudesta tai vihamielisyydestä? Olisiko se jotain, jota olisi syytä juhlia? Vaikka pyytämällä anteeksi?

Tämän blogin myötä pyydän anteeksi kaikilta niiltä joita vastaan olen rikkonut, joiden mielen olen pahoittanut, joille olen aiheuttanut surua tai ylimääräistä taakkaa. Anna minulle anteeksi. Jumala antakoon meille anteeksi.

Aina uudistuva kirkko

Kirkko elää kahden jännitteessä olevan todellisuuden kanssa. Yhtäältä kirkko on perinteen kantaja. Sen olemassaolo on kiinni siitä, että se säilyttää ja välittää eteenpäin evankeliumia joka sille on annettu. Toisaalta sen on aina uudistuttava, käännettävä tuo evankeliumi uusille sukupolville ja oltava valmis mukautumaan erilaisiin inhimillisiin kulttuureihin niin että evankeliumi voi läpäistä koko ihmisyyden. Ensimmäinen sulautuminen toiseen kulttuuripiiriin kuvataan jo Raamatussa, kun juutalais-kristillisyys kohtaa kreikkalais-roomalaisen kulttuurin. Kristinuskon voiman voi nähdä siinä, ettei se ole sidottu yhteen aikaan tai kulttuuriin.

Kirkolla on kaksi raamatullista kuvaa: vaeltava Jumalan kansa ja Kristuksen ruumis. Vaeltava Jumalan kansa on yhteisö joka on liikkeessä, se kulkee kohti Jumalaa oppaanaan Pyhä Henki ja johtajanaan itse Kristus. Tässä kuvassa on mielestäni ainakin kaksi olennaista seikkaa. Kyse on kansasta, yhteisöstä. Kukaan ei kulje yksinään. Jotta voimme päästä perille on meidän liikuttava, emme voi jäädä paikoillemme. Kirkon on kyettävä uudistumaan Pyhän Hengen ohjauksessa. Liikkeestä huolimatta, on pysyttävä polulla. Kristuksen ruumis saattaa ensi alkuun tuntua staattisemmalta kuvalta. Mutta on hyvä huomioida, että Kristuksen ruumis on elävä, ei kuollut. Elävä ruumis uudistuu, mutta pysyy silti olemukseltaan samana.

Yksi tapa kuvata Kirkon elämää on kolmio jonka kulmina ovat usko, jumalanpalvelus/rukous ja toiminta. Uskolla tarkoitan tässä sitä uskon sisältöä jota kuvataan mm. Raamatussa, uskontunnustuksissa ja tunnustuskirjoissa. Jumalanpalvelus/rukous pitää sisällään ne sanat ja tavat joita käytämme rukoillessamme ja viettäessämme jumalanpalveluksia. Lyhykäisesti voisi sanoa: Kirkkokäsikirjan sisältö. Toiminnalla tarkoitan kaikkea sitä, mitä seurakunnissamme tapahtuu: kasvatusta, diakoniaa, rakkauden tekoja, lähetystyötä jne. Myös kirkon organisaatiorakenne ja kirkkojärjestys kuuluu mukaan tähän kulmaan. Nämä kolme kulmaa ovat suhteessa toisiinsa. Usko ohjaa sitä miten rukoilemme, toisaalta usko saa näkyvän muodon jumalanpalveluksissamme. Usko johtaa meitä rakkauden tekoihin, usko ilman tekoja on kuollut. Jumalanpalveluksesta meidät lähetetään palvelemaan maailmaa. Uskomme sisältö vaikuttaa siihen, millainen organisaatiorakenne meillä on, samoin siihen, puhutaanko virkaan siunaamisesta tai vihkimisestä.

Kolmio on taso, sillä kaikki asiat kirkossamme liittyvät näihin kaikkiin, eikä mikään ole puhtaasti vain yhdessä kulmassa. Kirkkoa uudistettaessa on punnittava uudistusta kaikkien näiden näkökulmien kautta. Esimerkiksi diakonaattiuudistus vaikuttaa kaikissa näissä kulmissa. Jos jokin puoli jää päätösten valmistelussa huomiotta, on suuri vaara, että päätöksestä tulee huono tai jatkuvia riitoja aiheuttava. Uudistaminen vain uudistamisen tähden on typerää ja jokaisella uudistuksella on oltava perusteensa niin uskon, rukouksen kuin toiminnankin näkökulmasta. Kirkon on uudistuessaan kyettävä pohtimaan käytännön kysymysten lisäksi perimmäistä totuutta. Tämä tekee kirkollisesta päätöksen teosta vaikeaa ja hidasta. Silti kirkossamme on kyettävä päätöksiin ja uudistuksiin, ja nopeammassa aikataulussa kuin tähän asti on tehty. Paikalleen jämähtänyt kirkko ei ole elävä eikä kykene toimimaan ajassaan.

Toimiva kirkollinen päätöksenteko vaatii teologista pohdintaa, perinteen, käytännön ja ihmisen tuntemusta sekä hellittämätöntä rukousta.

Kirkon rakennemuutoksesta

Ensimmäisen oman bloggaukseni teemaksi tuli varsin kuivakas kirkon rakennemuutos, syytän ehdokkuutani kirkolliskokousvaaleissa. Koska asia ei ole ihan yksinkertainen, tuli bloggauksesta myös varsin pitkä. Toivottavasti jaksat silti lukea sen. Katson, että kirkon rakennemuutos on ensi istuntokauden tärkein kysymys. Asia jossa on edettävä nopeammin ja päättäväisemmin kun on tähän asti kirkossa totuttu.

Kirkossamme on viimeaikoina keskusteltu paljon rakennemuutoksesta. Keskustelun lomassa on välkkynyt uusia termejä kuten ”rovastikuntamalli” ja ”hiippakuntamalli”. Mistä tässä asiassa on oikein kyse? Miksi kirkon on ylipäätään ruvettava muuttelemaan mitään? Yritän seuraavaksi vähän kuvata mistä on kyse. Täysin objektiivinen tuo kuvaus ei ole, sillä minulla on asiassa väkevä mielipide.

Miksi rakennemuutos?
Kirkkoamme on kohdannut ja kohtaa useat haasteet jotka pakottavat meidät joka tapauksessa jollain tavalla muuttumaan. Kirkon jäsenmäärän laskiessa tulot vähenevät, kuitenkaan työ ei vähene samassa suhteessa. Itseasiassa kirkon työstä tulee entistä haastavampaa. Kirkko kun ei palvele vain jäseniään vaan on kaikkia varten ja haluaa sanomallaan tavoittaa kaikki. Jotta pystyisimme vastaamaan tulojen vähenemisen haasteeseen on meidän kyettävä vähentämään menoja. Koska henkilöstökustannukset ovat kirkon suurin menoerä on selvää, että myös niistä joudutaan karsimaan. On etsittävä keinoja, joilla henkilöstön vähennykset kohdentuisivat enemmän tukitoimiin (hallinto) kuin varsinaiseen perustyöhön.

Seurakunnat ovat kasvavassa määrin eriarvoisessa asemassa tulojen suhteen. Kasvavat kaupunkikeskukset ja niiden isot yhtymät keräävät enimmät veroeurot kun monet maaseudun seurakunnat kärsivät jatkuvasti laskevista tuloista. Keskusrahaston kautta tuetaan köyhimpiä seurakuntia, mutta pidemmän päälle tämän kaltainen tulonsiirto ei ole järkevää. On mietittävä keinoja, kuinka verotulot saadaan luontevasti jakautumaan tasaisemmin niin, että kirkko pystyy palvelemaan koko suomen alueella.

Kuntaliitokset ovat luoneet jättimäisiä seurakuntia ja pakottaneet seurakuntia liitoksiin silloinkin kun se ei niiden omien lähtökohtien mukaan ole tarpeellista. On syntynyt epäinhimillisen kokoisia seurakuntia ja outoja hallintohimmeleitä. Nykyisessä kehityksessä on täysin kadonnut ymmärrys seurakunnasta jumalanpalvelukseen kokoontuvana yhteisönä. Tilalle on tullut seurakunnan määrittely hallinnollisena yksikkönä. On mietittävä kuinka seurakuntia voidaan suojella jatkuvalta liitosruljanssilta ja kuinka seurakunnat voidaan pitää inhimillisen kokoisina toimintayksikköinä. Tämä on myös seurakunnille mahdollisuus: pienten kuntien kadotessa voi seurakunta edelleen ylläpitää paikallista identiteettiä. Hallituksen kuntauudistuksen läpimeno on vielä epävarmaa, mutta toteutuessaan se tarkoittaa kirkolle historiallisen suurta muutosta muiden sanelemana.

Kirkko on kadottanut jotain omasta olemuksestaan pitäytyessään historian mukanaan tuomassa vahvassa kunnan ja seurakunnan liitoksessa. Olemme antaneet muiden määritellä itseämme, uudistuksia on tehty helpoimman ja pienimmän muutoksen kautta eikä asioita ole arvioitu kirkon omista lähtökohdista käsin. Olisi aika katsoa koko kirkon hallintoa ja rakenteita ja miettiä miten kirkko voitaisiin rakentaa niin, että se palvelee tarkoitustaan.

Miten voimme rakenteita muuttaa?
Kirkko ei voi järjestellä hallintoaan aivan miten sattuu. Se on julkisyhteisönä sidottu tiettyihin pelisääntöihin ja edustukselliseen demokraattiseen päätöksentekoon. Kuntaveron yhteydessä kerättävä kirkollisvero asettaa myös rajoitteita.

Kirkollisvero pitää meitä jollain tavoin sidottuina kuntarajoihin. Jos haluamme jatkossakin pitää kiinni kirkollisverosta voi yhden kunnan alueella olla vain yksi seurakuntatalous. Tämän vuoksi suurissa kaupungeissa on seurakuntayhtymiä. Yhtymä ei kuitenkaan ole järkevä malli parin maalaisseurakunnan yhteenliittämiseksi, tämä todettiin mm. Uudessakaupungissa jossa yhtymä purettiin ja siirryttiin yhden ison seurakunnan malliin. Mikään ei kuitenkaan estä sitä, että yhden seurakuntatalouden alueella voisi olla useampia kuntia. Jos jatkossa hallinnollinen yksikkö ja toiminnallinen yksikkö erotettaisiin selkeämmin toisistaan voitaisiin hallintoa hoitaa usean kunnan alueella yhdessä ja kuitenkin olla toiminnallisesti itsenäisiä seurakuntia.

Periaatteessa koko Suomi voisi olla yhtä kirkollista hallintoalluetta. Tuolloin kirkon keskushallinto hoitaisi hallinnolliset tehtävät ja seurakunnat toiminnan. Koko valtakunnassa olisi yksi kirkollisveroprosentti ja jäsenet kuuluisivat suoraan ”kirkkoon”. Näinhän iso osa jäsenistöstä mieltää tälläkin hetkellä. Moni, itseni mukaan lukien, on kuitenkin sitä mieltä, että yhden hallintoyksikön malli olisi jo liian suuri ja kaukana toimiakseen hyvin. Pienempinä liitosmahdollisuuksina on esitetty hiippakuntia ja rovastikuntia. Näille on siis annettu nuo nimet ”rovastikuntamalli” ja ”hiippakuntamalli”.

Rovastikunta- ja hiippakuntamallin arviointia
Monen ensireaktio lienee, että rovastikuntamalli tuntuu luontevammalta. Hallinto pysyisi lähempänä seurakuntia ja olisi pienuudessaan ehkä joustavampi. Jopa piispa Häkkinen on tv-uutisissa puoltanut juuri rovastikuntamallia. Itse olen sitä mieltä, ettei rovastikuntamalli vastaa riittävästi edellä kuvattuhin haasteisiin. Rovastikunnat eivät ole tarpeeksi laajoja, jotta taloudellinen eriarvoisuus saataisiin kuriin. Ongelma on myös se, ettei rovastikunnilla ole tällä hetkellä olemassa olevaa hallinto- tai päätäntärakennetta. Olisi palkattava päätoimisia lääninrovasteja, perustettava rovastikuntavaltuusto ja neuvosto, koottava seurakuntien hallintohenkilöstöä yhteen virastoon ja luotava rovastikuntavirastot. Lopputulos vaikuttaa vahvasti siltä, ettei hallintohenkilöstö kevene yhtään, pahimmassa tapauksessa syö vain enemmän resursseja. Päätoiminen lääninrovasti taas olisi kirkon perinteen näkökulmasta kummajainen. Hän olisi piispa, ilman piispan oikeuksia.

Hiippakuntatasolla taas kaikki tarvittavat elimet ovat jo olemassa. Hiippakuntavaltuusto, kapituli jne. On selvää, että niitä olisi muokattava vastaamaan uuden hallinnon tarpeita, mutta uskon, että keskittämällä hallinto hiippakuntiin voitaisiin säästää rutkasti. Hiippakunta on siis tarpeeksi iso, mutta samalla lähellä seurakuntia. Jos koetaan, että hiippakunnat ovat tähän tarkoitukseen liian suuria, on mielestäni parempi vaihtoehto tarkastella hiippakuntien lukumäärää ja kokoa uudestaan kuin perustaa n. 60 rovastikuntahallintoa. Hallintorakenteille tyypillistä paisumista voidaan välttää, asettamalla hallinnolle menokatto. Hallinnolliset menot eivät saisi ylittää jotain tiettyä prosenttimäärää talousarviosta.

Käytännössä hiippakuntamalliin siirtyminen tarkoittaisi sitä, että hiippakunta hoitaisi talous- kiinteistö ja henkilöstöhallinnon ja hallinnoisi kirkon omaisuutta alueellaan. Koko hiippakunnan alueella olisi yksi kirkollisvero. Yhtymät ja toimimattomat seurakuntaliitokset voitaisiin purkaa. Hiippakuntavaltuusto jakaisi seurakunnille toimintamäärärahan. Seurakunnat taas olisivat toiminnassaan mahdollisimman itsenäisiä. Kirkon jäsenyys olisi hiippakuntakohtaista, mutta jokainen kuuluisi edelleen myös seurakuntaan. Malli mahdollistaisi kuitenkin seurakuntalaisille seurakunnan vaihdon hiippakunnan sisällä, mikäli siihen haluttaisiin mennä. Seurakunnat olisivat edelleen alueellisesti rajattuja ja kattaisivat koko suomen. Seurakunnat kantaisivat parokiaalista vastuuta alueensa kaikista asukkaista ja hoitaisivat kirkkolain niille uskomat tehtävät. Kun ainoastaan hiippakunnan rajojen olisi noudatettava kuntarajoja, vain hiippakunnan rajat ylittävä kuntaliitos vaikuttaisi kirkon elämään.

Hiippakuntamalli toteuttaisi klassista kirkko-oppia, jossa seurakunta on jumalanpalvelukseen kokoontuva yhteisö ja hiippakunta näiden ykseyden ilmaus. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että kirkolliskokouksen seuraavalla istuntokaudella tulisi vastata kuntauudistukseen ja muihin haasteisiin niin, ettemme joudu ajelehtimaan tahdottomina muiden päätösten mukana vaan voimme itse määrätä tuleivaisuudestamme. Hiippakuntamalli vastaa parhaiten kaikkiin edellä esitettyihin haasteisiin.