En koskaan ole siunannut ehtoollista

Olen ollut lähes viisi vuotta pappina, mutten koskaan ole asettanut tai siunannut ehtoollista. En siksi, etten usko papin toimivan siinä tilanteessa. Pappi on vain väline. Kristus asetti ehtoollisen ruokaillessaan yläsalissa viimeisen kerran opetuslasten kanssa. Vaikka pappi lukisikin ääneen Jeesuksen asetussanat, ei se tee papista ehtoollisen asettajaa. Vain Jumala voi asettaa sakramentin, pyhän toimituksen jonka kautta Jumala jakaa armoaan.

Vielä pidemmälle haluan mennä, sillä sanon, ettei pappi edes siunaa ehtoollista. Ehtoollisen siunaa aina Kristus. Jos lyön naulan seinään vasaralla, en sano vasaran naulanneen tuota naulaa. Yhtälailla pappi ei siunaa, vaan Jeesus. Johannes Kastajan hengessä: ”Hänen on tultava suuremmaksi, minun pienemmäksi” (Joh. 3:30). Itseasiassa minuuteni on tultava niin pieneksi, että se katoaa hetkittäin kokonaan.

Miksi näin? Yksi syy on siinä, että ehtoollinen ei ole taikuutta. Taikuus on sitä, että joku tietyn riitin kautta vaikuttaa johonkin tämän maailman asiaan sitä muuttavasti. Ehtoollinen ei ole taikuutta, koska se ei ole papin toiminnasta kiinni. Papin sanat tai eleet eivät saa Kristusta läsnäolevaksi ehtoollisella, vaan Jumalan itsensä toiminta. Papin suun rukoillessa rukoukseen yhtyy läsnä oleva seurakunta. Korkeintaan voin sanoa, että seurakunta siunaa ehtoollisen, silloinkin ”Kristuksena”. On siis syytä ymmärtää, että Jeesuksen asetusanojen ”taianomainen” lausuminen ei tee ehtoollista vaan (pienenkin) seurakunnan läsnäollessa, jumalanpalveluksen yhteydessä lausuttu rukous johon kuuluu Isän pelastavien tekojen muistaminen, Kristuksen omat sanat ehtoollista asetettaessa sekä Pyhän Hengen avuksi pyytäminen. Tällainen ehtoollisrukous tuo ilmi, että koko kolmiyhteinen Jumala toimii ehtoollisella. Sanomattakin on selvää, että tarvitaan myös leipää ja viiniä. 

Tästä seuraa myös se, että papin minuuden kadotessa, tulee kadota myös papin omat ratkaisut esimerkiksi messun tai ehtoollisrukouksen sisällön ja ehtoollisen vieton ajan tai paikan suhteen. Yksittäinen pappi ei voi tarkoituksella tehdä muutoksia ehtoollisrukoukseen, ainoastaan kirkolla on siihen mahdollisuus. Kirkko yhteisönä, maanpäällisenä Kristuksen ruumiina (vaikka monella tapaa vajavaisena) on lähinnä Kristusta mitä voimme tässä maailmassa päästä. Kirkko asettaa ne rajat, joiden sisäpuolella seurakunta tai pappi tekee omat valintansa. (Tässä kohtaa on syytä todeta, etten halua väittää vain Suomen evankelis-luterilaisen kirkon edustavan Kristuksen ruumista, vaan ennemminkin pahoitella kirkon jakautunutta tilaa) Ehtoollinen tapahtuu siis aina vain kirkon ja seurakunnan yhteydessä ja on siihen sidottu. 

Miksi tämä on niin tärkeää, että tästä kannattaa vouhkata? Paavali kirjoittaa: ”Eikö malja, jonka me siunaamme, ole yhteys Kristuksen vereen? Ja eikö leipä, jonka me murramme, ole yhteys Kristuksen ruumiiseen? Leipä on yksi, ja niin mekin olemme yksi ruumis, vaikka meitä on monta, sillä tulemme kaikki osallisiksi tuosta yhdestä leivästä.” (1. Kor. 10:16-17)

Liityin kirkkoon

Liityin tänään kirkkoon. Kirkko johon liityin on Anglikaaninen kirkko Suomessa. Tämän kirkon kanssa Suomen evankelis-luterilaisella kirkolla on yhteistyösopimus nimeltä Porvoon yhteinen julkilausuma tai Porvoon sopimus. Tuo sopimus mahdollistaa kaksoisjäsenyyden näissä kirkoissa. Olen siis edelleen luterilainen, mutta nyt myös anglikaani.

Liittyminen toiseenkin kirkkoon ei ollut mikään yht'äkkinen päähänpisto. Olen jo pitkään kokenut anglikaanisuuden olevan osa identiteettiäni. Teologian opiskeluissani keskityin paljolti anglikaaniseen kirkkoon. Opiskelujen edetessä huomasin monissa asioissa ajattelevani ja uskovani kuten anglikaanit. Toki kahden kirkkoni käsitykset ovat hyvin lähellä toisiaan, eihän yhteistä sopimusta olisi muuten syntynytkään. Silti painotuseroja on. Anglikaanisesta kirkosta olen muun muassa löytänyt vahvemman painotuksen kirkon katolisuudesta (tässä yhteydessä syytä erottaa roomalaiskatolisesta kirkosta) ja muutenkin vahvemman kirkko-opin. Hyvin tärkeä painotus minulle on myös se, ettei anglikaanisessa kirkossa ole luterilaisia tunnustuskirjoja vastaavia asiakirjoja, vaan anglikaanisen kirkon usko näkyy ja saa muotonsa jumalanpalveluselämässä. Tätä periaatetta kutsutaan latinaksi "Lex orandi - Lex Credendi" eli rukouksen laki on uskon laki.

Opiskellessani Helsingissä osallistuin silloin tällöin anglikaanisen seurakunnan toimintaan ja ystävystyin seurakunnan papin Rupert Moretonin kanssa. Hänestä tuli yksi esikuvistani pappina. Moni muukin ystäväni on ollut saattamassa ja kulkemassa rinnallani tällä tiellä. Valmistuttuani ja muutettuani Turkuun, olen osallistunut täällä kansainvälisen seurakunnan jumalanpalveluksiin ja käynyt välillä siellä palvelemassa pappinakin. Muutama vuosi sitten sain luvan toimittaa Englannin kirkon palveluksia (Permission to Officiate). Tavallaan siitä lähtien olen ollut myös Englannin kirkon pappi. Oikeastaan siis liittymiseni tekee todeksi sen mikä pitkälti on jo olemassa.

Olen ollut hiukan yllättynyt tunteista, joita liittymiseni on minussa herättänyt. Vaikka en ole jättänyt luterilaista kirkkoa, olen edelleen yhtä lailla sen jäsen, olen silti miettinyt olenko jollain tavalla "luopio" liittyessäni myös toiseen kirkkoon. Hämmentävää. Toisaalta olen samalla iloinnut siitä, että liittyminen anglikaaniseen kirkkoon jollain tavalla tekee todeksi oman itseni.

Kaksoisjäsenyydellä on myös vahva ekumeeninen ulottuvuus. Mitä enemmän kirkoillamme on yhteisiä jäseniä, sitä läheisemmäksi ne toisiaan tulevat. Tavallaan kasvavat yhteen. Toisaalta, kirkkoon ei tulisi liittyä ilman seurakuntayhteyttä. Kyse ei siis saa tai voi olla vain ekumeenisesta asenteesta tai omasta identiteetistä, vaan siitä, että näin voin olla aidommin osa sitä yhteisöä johon jo jollain tavalla koen kuuluvani. Tästä eteenpäin kannan mukanani kahta perinnettä, toistensa kaltaista ja silti vähän erilaista. Samalla minua kantaa kaksi yhteisöä, molemmat jäseniä yhdessä Kristuksen ruumiissa.

Missä kuuluu kirkon ääni?

Lokakuun alussa järjestettiin Helsingissä Papiston päivien aikaan pappien mielenosoitus kolmen nälkälakossa olevan afgaanimiehen puolesta. Miehet ovat saaneet käännytyspäätöksen ja he pelkäävät olevansa hengenvaarassa Afganistanissa. Ystäväni Antti Siukonen oli tapahtuman järjestäjiä, mielenosoitus keräsi paljon pappeja ja muutakin väkeä paikalle. Olen samaa mieltä mielenosoituksen viestistä. Käännytyksissä on osoitettava vahvempaa moraalia. Olen ehdottomasti sellaisia käännytyksiä vastaan, joissa käännytettävä joutuu vaaraan. Näiden miesten käännytys on hyvä esimerkki sellaisesta tilanteesta. Tämän pitäisi olla päivän selvää. Näiden miesten osalta kyse on erimielisyydestä vaaran ja riskin arvioinnissa ja tulkinnassa, ei valtiommekaan paha ole, mutta ei erehtymätönkään.

En itse päässyt edes Papiston päiville, joten en voinut osallistua mielenosoitukseenkaan, vaikka ehkä olisin halunnutkin. Silti pappien mielenosoitus sai minut epävarmaksi. Epävarmuus muodostui kahdeksi kysymykseksi: Kenellä on ”kirkon ääni”? Ja voiko pappi osallistua mielenosoitukseen juuri pappina? Avaan vähän ajatusteni taustoja. 

Espoon tuomiokapituli on aikoinaan huomauttanut, silloin vielä Pohjan kirkkoherraa, Juha Molaria sopimattomasta poliittisesta toiminnasta. En muista tarkkoja sanamuotoja, mutta kyse oli siitä, että Molari oli kapitulin mukaan ottanut sopimattomalla tavalla kantaa polittiseen asiaan virkansa puolesta. On myös asioita joiden puolesta tai joita vastaan en toivoisi näkeväni pappeja papin paidassa osoittamassa mieltään julkisesti. Pappi virkapaidassaan mielletään aina kirkon ääneksi, ei välttämättä yksityishenkilöksi. Kirkkomme on moniääninen, mutta tuota moniäänisyyttä on hyvin vaikea käsittää. Helposti yhden tai muutaman papin toiminta leimaa koko kirkon mielipiteen, syyttä suotta. 

Jokin aika sitten osallistuin täällä Turussa Toriparkin vastaiseen mielenosoitukseen. Vaikka tulin työpisteeltäni ja palasin sinne, päätin mielenosoituksen ajaksi ottaa papinviran tunnuksen kaulaltani, koska en kokenut voivani siinä tilanteessa ottaa asiaan kantaa niin vahvasti kirkon edustajana. Vaikka itse vastustankin Toriparkkia, en voi väittää, että kirkolla olisi siihen yksi mielipide. 

Toinen hämmästykseni liittyy ajatukseen pappien mielenosoituksesta. Miksi vain pappien? Tiedän, että paikalla oli muitakin kuin pappeja, eikö heidän äänensä ole tärkeä? Ehkä mediaa saadaan enemmän kiinnostumaan, kun kyse on juuri pappien mielenosoituksesta, mutta menetetäänkö tällaisillla kannanotoilla liikaa siitä käsityksestä, että kirkon muodostavat kaikki seurakuntalaiset, ei vain papit. Kirkon ääni ei siis ole yksittäisellä papilla, joukolla pappeja tai edes piispalla, vaan yhteisöllä. Koko kirkolla. 

Toisaalta kuka sitten puhuu kirkon äänen edustajana jos eivät papit tai piispat? Eikö meiltä papeilta juuri odoteta kirkon kantoja? Eikö meitä myös ole kutsuttu, valtuutettu ja jopa velvoitettu julistamaan oikeudenmukaisuuden, armon ja rakkauden sanomaa? Ja toimimaan niiden toteutumisen eteen? 

Lopulta asiaa pyöriteltyäni päädyin, tai oikeammin palasin, siihen yksinkertaiseen periaatteeseen, että kirkon on aina asetuttava heikon, yksinäisen, syrjityn ja hiljennetyn tueksi. Kirkon ääni kuuluu siellä, missä tätä periaatetta toteutetaan. Tätä vaatimusta tulkitessa voidaan mennä välillä vikaan. Ja varmasti mennäänkin. Harkintaa on käytettävä. Mutta jos kirkko tai sen edustajat, piispat, papit, kaikki kristityt, ryhtyvät virheiden pelossa välttämään kaikkia riskejä, menetään kirkon olemuksesta ja sanomasta paljon enemmän kuin satunnaisilla virhetulkinnoilla. Tavallaan hävettää jopa oma epäröintini tämän asia kanssa, mutta toivottavasti jälleen opin jotain. Olen iloinen ystävistäni, Antista ja muistakin, jotka muistavat tämän periaatteen ja toimivat sen mukaan.

Kirkossa töissä - Sinäkin olet työläinen

Vietimme eilen työyhteisöpäivää seurakuntayhtymän työntekijöiden voimin virkistäytymisen ja koulutuksen merkeissä. Päivä oli ihan mainio: osaava työhyvinvointiluennoitsija, hyvää ruokaa ja mukavaa yhdessäoloa. Jossain kohtaa luentoaan luennoitsija puhui asiakkaista ja korjasi sitten itseään: ”Te taidattekin mieluummin puhua seurakuntalaisista kuin asiakkaista”. Näin onkin.

Kuitenkin tuokin lausahdus pitää sisällään ajatusvirheen. Se perustuu ajatukseen, että seurakunnalla on työntekijöitä, joiden työn kohteena ovat seurakuntalaiset. Työntekijät järjestävät seurakuntalaisille mukavia tapahtumia ja tarjoavat palveluita. Seurakuntalainen valitsee näistä sitten elämäntilanteensa ja tarpeensa mukaan. Tältähän työmme ulospäin näyttääkin ja valitettavan usein me sen näin myös miellämme.

Tosiasiassa seurakunnalla on työntekijöitä jotka saavat palkkaa ja seurakuntalaisia jotka osallistuvat seurakunnan työhön resurssiensa ja mahdollisuuksiensa mukaan. Seurakuntalainen on työn kohde vain harvoissa tapauksissa. Ennemminkin olemme kaikki työtovereita. Työmme kohde on joko Jumala, jolloin työ on rukousta, kiitosta ja ylistystä. (Tiesitkö muuten, että sana liturgia tulee kreikan kielen sanoista jotka tarkoittavat ”kansan työ” tai ”yhteinen työ”?) Tai sitten työn kohteena on lähimmäinen, jolloin työ on hyvin monimuotoista ja nousee rakkaudesta, kristillisen uskon perusteista ja lähimmäisen tarpeesta tai hädästä. Lähimmäiseen suuntautuva työ ei kuitenkaan rajoitu vain tiettyyn väestöryhmään kuten oman seurakunnan jäseniin, vaan kutsuu joukkoonsa ja hakeutuu itse aktiivisesti kohti lähimmäistä. Esimerkkeinä lähimmäiseen suuntautuvasta työstä voidaan miettiä vaikka lähetystyötä, diakoniaa tai kasvatus- ja opetustyötä. Kaikkiin näihin työmuotoihin osallistuu sekä palkattua että vapaaehtoistyövoimaa. Eikä niitä edes voi rajata ”vain jäsenille”, vaan uskomme perusteella ne kuuluvat kaikille ja varsinkin niille joiden hätä on suurin.

Toki on oikein odottaa, että palkkaa nauttivat myös panostavat tähän työhön huomattavasti enemmän aikaa ja voimia, mutta se ei saa muuttaa ajatusta työn todellisesta kohteesta. Näin ollen myöskään kirkollisvero ei ole luonteeltaan palvelumaksu, tai edes jäsenmaksu palveluja vastaan, vaan tapa yhdessä rahoittaa ja tehdä yhteistä työtä.

Joten, hyvät työtoverit: Älkää kysykö mitä kirkko voi tehdä teille, vaan mitä te voitte tehdä kirkolle. Tämä on haaste meille kaikille. Kuinka saamme kirkon ja seurakunnan elämän muistuttamaan enemmän sitä todellisuutta joka se tosiasiassa on? Miten voimme, kukin omalla paikallamme ja tehtävässämme, vahvistua siinä ajatuksessa, että olemme mukana Jumalan valtakunnan työssä missä tahansa palvelemme lähimmäisiämme? Kuinka osaamme suhtautua tähän työhön sen ansaitsemalla pieteetillä ja toisaalta olla itsellemme armollisia huomataksemme, ettemme ole yksin työtä tekemässä?

Jeesus sanoo: ” Ette te valinneet minua, vaan minä valitsin teidät, ja minun tahtoni on, että te lähdette liikkeelle ja tuotatte hedelmää, sitä hedelmää joka pysyy.” (Joh. 15:16)

Aidosti monikulttuurinen yhteiskunta ja uskonnot

Riippumatta kenenkään mielipiteistä, Suomi on tänäpäivänä monikulttuurinen yhteiskunta. Yhteinäiskulttuurin aika on ohi. Suomessa asuu ihmisiä, jotka tulevat erilaisista kulttuureista ja joiden maailmankatsomus rakentuu hyvin erilaisille perustoille. Tämä ei tietenkään ole mikään uusi ilmiö, näin on oikeastaan aina ollut, kaikkialla, jo paljon ennen kansallisvaltioiden syntymistä. Monikulttuurisuuden asettamaan haasteeseen on eri aikoina ja eri paikoissa vastattu hyvin eri tavoin. Monesti yhden kansan tai valtion sisällä on pyritty yhtenäisyyteen vaikka väkivalloin, jotta voitaisiin keinotekoisesti saavuttaa kansallinen yhtenäisyys. Tästä on seurannut monenlaisia vainoja ja tekoja jotka rikkovat ihmisyyttä vastaan.

Nyky-yhteiskuntaa useimmat haluavat rakentaa monikultturisuuden varaan. Usein vain tätä monikulttuurisuutta pyritään kuitenkin toteuttamaan siirtämällä uskonnot yhteisestä ”julkisesta tilasta” yksityiseen. Kyseinen ajatus perustuu ajatukseen uskonnon yksityisestä luonteesta ja julkisen tilan neutraaliudesta sekä ajatukseen uskontojen poissaolosta jotenkin "neutraalina tilana".Tällaisen ajttelun kanssa en voi olla samaa mieltä. Asiaa on vaikea selittää, mutta ehkä voisin (aavistuksen ontuvasti) verrata sitä esim. ekologiseen ajatteluun. Uskonto määrittää ihmistä kokonaisuutena, se ei jokin ihmisen osa joka otetaan esiin vain muiden katseilta piilossa. Monelle uskonnolliselle ihmiselle uskonto määrittää koko olemusta ja antaa perustan ja syyn kaikelle mitä tehdään. Toisaalta uskonto on lähes kaikissa muodoissaan yhteisöllistä, ei siis yksityisen ihmisen omaa vaan yhteisössä jaettua. Jos tällaisen uskonnon pakottaa vain "yksityiseen tilaan", tekee ihmisille väkivaltaa. Ontuva vertaus voisi siis olla, esimerkiksi se, voiko väittää ekologisen elämäntavan olevan yksityisasia joka ei kuuluu julkiseen piiriin. Voiko silloin ekologisesti ajatteleva ihminen julkisesti pyöräillä tai vaikka vaatia parempaa julkista liikennettä? Ekologisuus on myös asia, joka koskee laajempaa joukkoa ihmisiä, täysin yksityistä siitä ei siis voi tehdä millään. Molemmissa on myös kyse elämän arvoista, jotka kaikki lopulta perustuvat "uskonnollisuuteen" ts. ovat empirian ulkopuolella, eikä niitä voi lopulta perustellla muulla kuin käyttämällä käsitteitä kuten "hyvä", "paha", "oikein" tai "väärin". (En mene tähän nyt enempää, ehkä aiempi blogini ”Oikea, väärä ja Jumalan olemassaolo” voi hiukan avata tätä ajatusta)

Minua on jo pitkään hämmentänyt, kuinka usein samat ihmiset julistavat monikulttuurisuuden ilosanomaa ja ovat sitä mieltä, että uskonto ei saa näkyä tai kuulua. Uskonto on yksityisasia vain hyvin pienessä osassa ihmiskunnan kulttuureita. Ajatus perustuu valistuksen ja ehkä pietisminkin periaatteisiin. Tällaisesta monikulttuurisuudesta tulee itseasiassa hyvin kapeaa, vain pienen joukon ehdoilla toimivaa kulttuuria. Ei siis todellista monikulttuurisuutta, vaan jälleen yhden ajattelutavan dominointia. Todellinen monikulttuurisuus on yhteiskunnallinen malli, jossa eri tavoin uskovat ja ajattelevat elävät rauhassa yhdessä ja rakentavat yhteiskuntaa jossa kenenkään ajattelutapa, uskonnollinen tai uskonnoton, ei dominoi toisen yli. Toki tämä on vaikeaa, jos ei jopa mahdotonta. On myös periaatteita, kuten ihmisoikeudet, joiden tulee ohjata elämää. Vaikeus tai edes mahdottomuus ei kuitenkaan saa olla syynä siihen, että vain yhden maailmankatsomuksen annetaan jyrätä muiden yli. Ja kyllä, myönnän, että edustamani uskonnon kannattajat ovat syyllistyneet edellä kuvaamaani jyräämiseen vuosisatoja, silti sekään ei oikeuta toimimaan väärin.

Muutama esimerkki. Ulkomainen olympiavoittaja kiittää haastattelussaan Jumalaa. Haastattelija kääntää kaiken muun, paitsi urheilijan kiitokset Jumalalle. Ilmeisesti haastattelija oli sitä mieltä, ettei YLE:n urheilulähetyksessä sovi viitata uskontoon. En tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Tämän hetken uskonnonopetuksen mallin perusperiaatteet taas ovat hyvä esimerkki aidosta monikulttuurisuudesta. Kullekin opetetaan valtion koulussa, valtion määrittelemin opetussunnitelmin ja kouluttamin opettajin, omaa uskontoa. En väitä, että nykyinen järjestelmä on kaikissa yksityiskohdissaan täydellinen, mutta lähtökohdiltaan se on positiivisella tavalla monikulttuurinen. Luterilaisen ja ortodoksisen kirkon verotusoikeus on myös hyvä esimerkki positiivisesta suhtautumisesta uskontoihin. Tämän rinnalle tarvittaisiin kuitenkin jokin jäsenmäärään perustuva toiminta-avustus pienemmille rekisteröidyille uskonnollisille yhteisöille. Niillä kun ei ole verotusoikeudesta vastaavaa hyötyä. Aito monikulttuurisuus suhtautuu kulttuuriseen kirjoon positiivisesti, näkee eri kulttureissa hyvää ja pyrkii tukemaan niiden hyviä puolia. Tällä tavalla voidaan käydä kohti yhteiskuntaa jossa kenenkään ei toivottavasti tarvitse kokea tulevansa kohdelluksi epäoikeudenmukaisesti.

Eettinen kuluttaminen haisee

Kauppareissuni kestävät joskus luvattoman kauan. Saatan seistä HeVi-osastolla tai säilyketölkkihyllyrivien välissä ikuisuudelta tuntuvia aikoja ihmetellen tuotteita ja pähkäillen minkä valitsisi. Eettisesti kestävien valintojen tekeminen on käsittämättömän vaikeaa, kun ei millään voi tietää mikä tuote on toista parempi. Jokaisen tuotteen kyljessä pitäisi olla puhelinluettelon paksuinen katalogi joka kertoo tuotteen alkuperän, tuotanto-olosuhteet ihmisillä ja eläimillä, ympäristövaikutukset, pyyntimenetelmät, kalakannat, yritysten muu toiminta, valmistajan omistaja, geenimuuntelu jne. Lista huomioitavista asioista tuntuu loputtomalta. Toki merkit ja sertifioinnit helpottavat asiaa, mutta niidenkin luotettavuudessa ja esimerkiksi ympäristövaatimuksisssa tuntuu olevan suuria eroja. Ainoa merkki johon oikeastaan luotan, on Reilun kaupan -merkki. Yksittäisen tuotteen lisäksi valinta on pitkälti jo tehty siinä vaiheessa kun on astunut kaupan ovesta sisään. Ripaan tarttuessa pitäisi olla tietoinen kaupan tai ketjun toiminnasta, logistiikasta, omistuksista, sijoituksista, henkilöstöpolitiikasta.. Aina tuntuu löytyvän jokin uusi näkökulma jota ei osaa ottaa huomioon, tai josta ei tiedä tarpeeksi.

Mikä tässä kaikessa sitten haisee? No vähintäänkin se, että vastuu tästä kaikesta on sysätty kuluttajan niskaan. Kuluttaja ostokäyttäytymisellään määrittää miten tuotteita tuotetaan, kuljetetaan ja mitä valikoimissa on. Valinnanvapauden nimissä kuluttajasta on tehty viimekädessä syyllinen kaikkeen mitä tuotantoketju saa aikaan. Samalla voidaan kätevästi pestä omat kädet vahingonteosta. Käytännössä kuluttajan on kuitenkin mahdoton tehdä oikeaa valintaa, sillä täydellistä tuotetta ja kauppaketjua ei tunnu olevankaan. Valinnanvapausperustelu on muutenkin kummallinen. Miksi kuluttajalla pitää olla vapaus valita tuote joka pilaa luontoa? Tai tuote jonka raaka-aineen viljelijä ei ole päässyt edes omilleen? Emmehän me suo kuluttajalla vapautta myöskään päättää nakkijonossa kuunteleeko länkytystä vai hiljentääkö toisen juopuneen oikealla suoralla. 

Mielestäni kaupassa jokainen tuote pitäisi olla ostettavissa ilman huonoa omaatuntoa. Ongelman luo se, ettei meillä ole kunnollista kansainvälistä tai ylikansallista organisaatiota joka voisi valvoa kauppaa, tuotantoa jne. Kauppa on ollut kansainvälistä jo pitkään, mutta valvonta ja lainsäädäntö laahaa perässä vuosisatojen päässä. Monia ideaaleja ja sopimuksia on kyllä olemassa, mutta mitä hyötyä niistä on, jos niitä ei noudateta tai valvota tai jos yritysten ensimmäisenä tarkoituksena on etsiä porsaanreikiä ja keinoja pelisääntöjen kiertämiseen? Mitä iloa on kansainvälisestä kaupasta, jos sen tarkoituksena on tuotteiden ja palveluiden reilun vaihdon sijaan palvella ihmisen loputonta ahneutta? 

Lopulta havahdun hyllyjen välistä ja sysään kärryyn jonkun tuotteen, usein periaatteellisten kompromissien kautta. Luontoa ja kaikkia ihmisiä kunnioittava taloudellinen järjestelmä tuntuu unelmalta.. Miten unelmasta voisi tulla totta? 

Ihminen ei ole taloutta varten, vaan talous ihmistä varten.

Suvivirsi-show

Taas alkoi jokakeväinen keskustelu suvivirren laulamisesta koulun päättäjäisjuhlissa. Tällä kertaa sen käynnisti Kuopion piispan Jari Jolkkosen perheen päätös ottaa lapsensa pois juhlasta, jossa suvivirttä ei lauleta. Piispan mielestä kyse on koulun rehtorin vakaumuksesta, ei niinkään lasten vanhempien. Rehtori taas puolustautuu vetoamalla lasten uskonnonvapauteen. Juhlasta jouduttaisiin poistamaan monta lasta, sillä osa vanhemmista on kieltänyt lastensa osallistumisen uskonnolliseen toimintaan. Opetushallitus on kuitenkin linjannut, ettei suvivirren laulaminen vielä tee tilaisuudesta uskonnollista. Kyse on suomalaisen kulttuurin opettamisesta.

Herää kysymys, kuinka pitkälle vanhemmilla on oikeus päättää lapsensa opetuksen sisällöstä. Vanhemmilla tulee olla oikeus päättää kuuluuko lapsi uskonnolliseen yhdyskuntaan ja osallistuuko siten oman uskontonsa mukaiseen opetukseen. Kaikkea vanhemmat eivät kuitenkaan mielestäni voi määrätä. Vakaumuksellinen kasvissyöjä, ei mielestäni voi määrätä, että hänen lapsensa ei osallistu kotitalousopetukseen, jossa käsitellään lihaa. Tosin uskonnonvapautta voidaan pitää eettisistä periaatteista erillisinä, joten otetaan toinen esimerkki uskonnon maailmasta. Äärikristitty tai minkään muunkaan uskonnon edustaja ei mielestäni voi ottaa lapsiaan pois fysiikan, kemian tai biologian tunneilta, vaikka niillä opetettu sisältö olisikin vastoin heidän uskoaan. Yhteiskunnan on voitava taata, että lapset saavat tietyn opetuksen ja tietyt välineet elämäänsa varten. Joskus lasta on siis suojeltava jopa vanhempiensa äärikannoilta. Samanlaista ehdottomuutta on mielestäni se, ettei lapsen anneta osallistua tilaisuuteen, jossa joku voi rukoilla tai muuten harjoittaa uskontoaan. Myös tältä ehdottomuudelta on yhteiskunnan suojeltava lapsia. Ketään ei tule pakottaa tai painostaa virren laulamiseen tai uskonnon harjoittamiseen. Kuitenkin jokainen meistä väistämättä törmää uskontoon tässä maailmassa. Osallistuminen tilaisuuksiin, jossa joku laulaa virttä tai rukoilee, voi antaa eväitä tämän maailman ilmiöiden kohtaamiseen. 

Loppujen lopuksi on kyse siitä, mitä on se ”suomalainen kulttuuri” jota haluamme välittää ja opettaa lapsillemme. Onko se monikulttuurista, johon mahtuu sekä suvivirren laulaminen että tutustuminen myös muihin kulttuureihin Suomessa? Vai yksipuolista yhden totuuden määrittelemää? Kuinka vain, sitä päätöstä ei voi piispa, rehtori tai mikään katsomuksellinen ryhmittymä, uskonnollinen tai uskonnoton, yksin tehdä. Siihen tarvitaan meitä kaikkia. Ja ennenkuin mitään muuta päätetään tulisi kaikkien tyytyä opetushallituksen linjaukseen.