Peace be with you

Last weekend I was leading a retreat, and during the meal on Saturday evening we had some Taizé songs playing in the background. Suddenly I got very emotional. I remembered the many good friends that I had made in Taizé and that somehow indescribable peace of mind you can find there. I longed to be back there and missed my friends. I felt a fist-size weight behind my sternum which made swallowing difficult. This feeling of longing was both sad and joyful at the same time, and also somehow peaceful.

One particular memory came to me vividly. Last May we were visiting Taizé as a family - myself, my wife and our two children. I remembered one morning eucharist when all of us happened to be in the church to receive communion - we usually had to take turns to watch over our children in the playroom. We were with two friends, a Roman Catholic couple from Germany. During communion, as we were singing a song of thanksgiving to Christ and standing there side by side with thousands of other Christians, I could feel the reality of the communion within us. I’ve never felt the body of Christ in such a concrete way. I was filled with joy and peace because we were able to receive communion together. In that moment the Church of Christ was present despite our churches' failure as human institutions in their division to represent the church instituted by Christ. Now don’t get me wrong: I’m not saying that Taizé is the Church of Christ. Taizé is not a church, it’s a place and a community. But Taizé in that moment made it possible for the Church to break through the sinful situation that is our division.

As Christians we search for peace, peace in ourselves and peace in the world. This peace is a gift of God given to us through the Holy Spirit in Christ. Our longing is a longing towards God. I’m convinced that the church cannot find that gift of peace before we find peace between ourselves. Every kingdom divided against itself is laid waste (Matt. 12:25). The communion of the church exists already. It is the body of Christ. It is for us to find. This is not possible if we stand against each other. We need to turn towards God, stand side by side, in order to realise that we are worshipping the same Christ. Together we need to pray ”Kyrie Eleison”, Lord have mercy on us, and cry out for Him to give us wisdom and love to overcome our divisions and to make us the communion we already are.

God has only one answer.

En koskaan ole siunannut ehtoollista

Olen ollut lähes viisi vuotta pappina, mutten koskaan ole asettanut tai siunannut ehtoollista. En siksi, etten usko papin toimivan siinä tilanteessa. Pappi on vain väline. Kristus asetti ehtoollisen ruokaillessaan yläsalissa viimeisen kerran opetuslasten kanssa. Vaikka pappi lukisikin ääneen Jeesuksen asetussanat, ei se tee papista ehtoollisen asettajaa. Vain Jumala voi asettaa sakramentin, pyhän toimituksen jonka kautta Jumala jakaa armoaan.

Vielä pidemmälle haluan mennä, sillä sanon, ettei pappi edes siunaa ehtoollista. Ehtoollisen siunaa aina Kristus. Jos lyön naulan seinään vasaralla, en sano vasaran naulanneen tuota naulaa. Yhtälailla pappi ei siunaa, vaan Jeesus. Johannes Kastajan hengessä: ”Hänen on tultava suuremmaksi, minun pienemmäksi” (Joh. 3:30). Itseasiassa minuuteni on tultava niin pieneksi, että se katoaa hetkittäin kokonaan.

Miksi näin? Yksi syy on siinä, että ehtoollinen ei ole taikuutta. Taikuus on sitä, että joku tietyn riitin kautta vaikuttaa johonkin tämän maailman asiaan sitä muuttavasti. Ehtoollinen ei ole taikuutta, koska se ei ole papin toiminnasta kiinni. Papin sanat tai eleet eivät saa Kristusta läsnäolevaksi ehtoollisella, vaan Jumalan itsensä toiminta. Papin suun rukoillessa rukoukseen yhtyy läsnä oleva seurakunta. Korkeintaan voin sanoa, että seurakunta siunaa ehtoollisen, silloinkin ”Kristuksena”. On siis syytä ymmärtää, että Jeesuksen asetusanojen ”taianomainen” lausuminen ei tee ehtoollista vaan (pienenkin) seurakunnan läsnäollessa, jumalanpalveluksen yhteydessä lausuttu rukous johon kuuluu Isän pelastavien tekojen muistaminen, Kristuksen omat sanat ehtoollista asetettaessa sekä Pyhän Hengen avuksi pyytäminen. Tällainen ehtoollisrukous tuo ilmi, että koko kolmiyhteinen Jumala toimii ehtoollisella. Sanomattakin on selvää, että tarvitaan myös leipää ja viiniä. 

Tästä seuraa myös se, että papin minuuden kadotessa, tulee kadota myös papin omat ratkaisut esimerkiksi messun tai ehtoollisrukouksen sisällön ja ehtoollisen vieton ajan tai paikan suhteen. Yksittäinen pappi ei voi tarkoituksella tehdä muutoksia ehtoollisrukoukseen, ainoastaan kirkolla on siihen mahdollisuus. Kirkko yhteisönä, maanpäällisenä Kristuksen ruumiina (vaikka monella tapaa vajavaisena) on lähinnä Kristusta mitä voimme tässä maailmassa päästä. Kirkko asettaa ne rajat, joiden sisäpuolella seurakunta tai pappi tekee omat valintansa. (Tässä kohtaa on syytä todeta, etten halua väittää vain Suomen evankelis-luterilaisen kirkon edustavan Kristuksen ruumista, vaan ennemminkin pahoitella kirkon jakautunutta tilaa) Ehtoollinen tapahtuu siis aina vain kirkon ja seurakunnan yhteydessä ja on siihen sidottu. 

Miksi tämä on niin tärkeää, että tästä kannattaa vouhkata? Paavali kirjoittaa: ”Eikö malja, jonka me siunaamme, ole yhteys Kristuksen vereen? Ja eikö leipä, jonka me murramme, ole yhteys Kristuksen ruumiiseen? Leipä on yksi, ja niin mekin olemme yksi ruumis, vaikka meitä on monta, sillä tulemme kaikki osallisiksi tuosta yhdestä leivästä.” (1. Kor. 10:16-17)

Liityin kirkkoon

Liityin tänään kirkkoon. Kirkko johon liityin on Anglikaaninen kirkko Suomessa. Tämän kirkon kanssa Suomen evankelis-luterilaisella kirkolla on yhteistyösopimus nimeltä Porvoon yhteinen julkilausuma tai Porvoon sopimus. Tuo sopimus mahdollistaa kaksoisjäsenyyden näissä kirkoissa. Olen siis edelleen luterilainen, mutta nyt myös anglikaani.

Liittyminen toiseenkin kirkkoon ei ollut mikään yht'äkkinen päähänpisto. Olen jo pitkään kokenut anglikaanisuuden olevan osa identiteettiäni. Teologian opiskeluissani keskityin paljolti anglikaaniseen kirkkoon. Opiskelujen edetessä huomasin monissa asioissa ajattelevani ja uskovani kuten anglikaanit. Toki kahden kirkkoni käsitykset ovat hyvin lähellä toisiaan, eihän yhteistä sopimusta olisi muuten syntynytkään. Silti painotuseroja on. Anglikaanisesta kirkosta olen muun muassa löytänyt vahvemman painotuksen kirkon katolisuudesta (tässä yhteydessä syytä erottaa roomalaiskatolisesta kirkosta) ja muutenkin vahvemman kirkko-opin. Hyvin tärkeä painotus minulle on myös se, ettei anglikaanisessa kirkossa ole luterilaisia tunnustuskirjoja vastaavia asiakirjoja, vaan anglikaanisen kirkon usko näkyy ja saa muotonsa jumalanpalveluselämässä. Tätä periaatetta kutsutaan latinaksi "Lex orandi - Lex Credendi" eli rukouksen laki on uskon laki.

Opiskellessani Helsingissä osallistuin silloin tällöin anglikaanisen seurakunnan toimintaan ja ystävystyin seurakunnan papin Rupert Moretonin kanssa. Hänestä tuli yksi esikuvistani pappina. Moni muukin ystäväni on ollut saattamassa ja kulkemassa rinnallani tällä tiellä. Valmistuttuani ja muutettuani Turkuun, olen osallistunut täällä kansainvälisen seurakunnan jumalanpalveluksiin ja käynyt välillä siellä palvelemassa pappinakin. Muutama vuosi sitten sain luvan toimittaa Englannin kirkon palveluksia (Permission to Officiate). Tavallaan siitä lähtien olen ollut myös Englannin kirkon pappi. Oikeastaan siis liittymiseni tekee todeksi sen mikä pitkälti on jo olemassa.

Olen ollut hiukan yllättynyt tunteista, joita liittymiseni on minussa herättänyt. Vaikka en ole jättänyt luterilaista kirkkoa, olen edelleen yhtä lailla sen jäsen, olen silti miettinyt olenko jollain tavalla "luopio" liittyessäni myös toiseen kirkkoon. Hämmentävää. Toisaalta olen samalla iloinnut siitä, että liittyminen anglikaaniseen kirkkoon jollain tavalla tekee todeksi oman itseni.

Kaksoisjäsenyydellä on myös vahva ekumeeninen ulottuvuus. Mitä enemmän kirkoillamme on yhteisiä jäseniä, sitä läheisemmäksi ne toisiaan tulevat. Tavallaan kasvavat yhteen. Toisaalta, kirkkoon ei tulisi liittyä ilman seurakuntayhteyttä. Kyse ei siis saa tai voi olla vain ekumeenisesta asenteesta tai omasta identiteetistä, vaan siitä, että näin voin olla aidommin osa sitä yhteisöä johon jo jollain tavalla koen kuuluvani. Tästä eteenpäin kannan mukanani kahta perinnettä, toistensa kaltaista ja silti vähän erilaista. Samalla minua kantaa kaksi yhteisöä, molemmat jäseniä yhdessä Kristuksen ruumiissa.