Missä kuuluu kirkon ääni?

Lokakuun alussa järjestettiin Helsingissä Papiston päivien aikaan pappien mielenosoitus kolmen nälkälakossa olevan afgaanimiehen puolesta. Miehet ovat saaneet käännytyspäätöksen ja he pelkäävät olevansa hengenvaarassa Afganistanissa. Ystäväni Antti Siukonen oli tapahtuman järjestäjiä, mielenosoitus keräsi paljon pappeja ja muutakin väkeä paikalle. Olen samaa mieltä mielenosoituksen viestistä. Käännytyksissä on osoitettava vahvempaa moraalia. Olen ehdottomasti sellaisia käännytyksiä vastaan, joissa käännytettävä joutuu vaaraan. Näiden miesten käännytys on hyvä esimerkki sellaisesta tilanteesta. Tämän pitäisi olla päivän selvää. Näiden miesten osalta kyse on erimielisyydestä vaaran ja riskin arvioinnissa ja tulkinnassa, ei valtiommekaan paha ole, mutta ei erehtymätönkään.

En itse päässyt edes Papiston päiville, joten en voinut osallistua mielenosoitukseenkaan, vaikka ehkä olisin halunnutkin. Silti pappien mielenosoitus sai minut epävarmaksi. Epävarmuus muodostui kahdeksi kysymykseksi: Kenellä on ”kirkon ääni”? Ja voiko pappi osallistua mielenosoitukseen juuri pappina? Avaan vähän ajatusteni taustoja. 

Espoon tuomiokapituli on aikoinaan huomauttanut, silloin vielä Pohjan kirkkoherraa, Juha Molaria sopimattomasta poliittisesta toiminnasta. En muista tarkkoja sanamuotoja, mutta kyse oli siitä, että Molari oli kapitulin mukaan ottanut sopimattomalla tavalla kantaa polittiseen asiaan virkansa puolesta. On myös asioita joiden puolesta tai joita vastaan en toivoisi näkeväni pappeja papin paidassa osoittamassa mieltään julkisesti. Pappi virkapaidassaan mielletään aina kirkon ääneksi, ei välttämättä yksityishenkilöksi. Kirkkomme on moniääninen, mutta tuota moniäänisyyttä on hyvin vaikea käsittää. Helposti yhden tai muutaman papin toiminta leimaa koko kirkon mielipiteen, syyttä suotta. 

Jokin aika sitten osallistuin täällä Turussa Toriparkin vastaiseen mielenosoitukseen. Vaikka tulin työpisteeltäni ja palasin sinne, päätin mielenosoituksen ajaksi ottaa papinviran tunnuksen kaulaltani, koska en kokenut voivani siinä tilanteessa ottaa asiaan kantaa niin vahvasti kirkon edustajana. Vaikka itse vastustankin Toriparkkia, en voi väittää, että kirkolla olisi siihen yksi mielipide. 

Toinen hämmästykseni liittyy ajatukseen pappien mielenosoituksesta. Miksi vain pappien? Tiedän, että paikalla oli muitakin kuin pappeja, eikö heidän äänensä ole tärkeä? Ehkä mediaa saadaan enemmän kiinnostumaan, kun kyse on juuri pappien mielenosoituksesta, mutta menetetäänkö tällaisillla kannanotoilla liikaa siitä käsityksestä, että kirkon muodostavat kaikki seurakuntalaiset, ei vain papit. Kirkon ääni ei siis ole yksittäisellä papilla, joukolla pappeja tai edes piispalla, vaan yhteisöllä. Koko kirkolla. 

Toisaalta kuka sitten puhuu kirkon äänen edustajana jos eivät papit tai piispat? Eikö meiltä papeilta juuri odoteta kirkon kantoja? Eikö meitä myös ole kutsuttu, valtuutettu ja jopa velvoitettu julistamaan oikeudenmukaisuuden, armon ja rakkauden sanomaa? Ja toimimaan niiden toteutumisen eteen? 

Lopulta asiaa pyöriteltyäni päädyin, tai oikeammin palasin, siihen yksinkertaiseen periaatteeseen, että kirkon on aina asetuttava heikon, yksinäisen, syrjityn ja hiljennetyn tueksi. Kirkon ääni kuuluu siellä, missä tätä periaatetta toteutetaan. Tätä vaatimusta tulkitessa voidaan mennä välillä vikaan. Ja varmasti mennäänkin. Harkintaa on käytettävä. Mutta jos kirkko tai sen edustajat, piispat, papit, kaikki kristityt, ryhtyvät virheiden pelossa välttämään kaikkia riskejä, menetään kirkon olemuksesta ja sanomasta paljon enemmän kuin satunnaisilla virhetulkinnoilla. Tavallaan hävettää jopa oma epäröintini tämän asia kanssa, mutta toivottavasti jälleen opin jotain. Olen iloinen ystävistäni, Antista ja muistakin, jotka muistavat tämän periaatteen ja toimivat sen mukaan.

Kirkossa töissä - Sinäkin olet työläinen

Vietimme eilen työyhteisöpäivää seurakuntayhtymän työntekijöiden voimin virkistäytymisen ja koulutuksen merkeissä. Päivä oli ihan mainio: osaava työhyvinvointiluennoitsija, hyvää ruokaa ja mukavaa yhdessäoloa. Jossain kohtaa luentoaan luennoitsija puhui asiakkaista ja korjasi sitten itseään: ”Te taidattekin mieluummin puhua seurakuntalaisista kuin asiakkaista”. Näin onkin.

Kuitenkin tuokin lausahdus pitää sisällään ajatusvirheen. Se perustuu ajatukseen, että seurakunnalla on työntekijöitä, joiden työn kohteena ovat seurakuntalaiset. Työntekijät järjestävät seurakuntalaisille mukavia tapahtumia ja tarjoavat palveluita. Seurakuntalainen valitsee näistä sitten elämäntilanteensa ja tarpeensa mukaan. Tältähän työmme ulospäin näyttääkin ja valitettavan usein me sen näin myös miellämme.

Tosiasiassa seurakunnalla on työntekijöitä jotka saavat palkkaa ja seurakuntalaisia jotka osallistuvat seurakunnan työhön resurssiensa ja mahdollisuuksiensa mukaan. Seurakuntalainen on työn kohde vain harvoissa tapauksissa. Ennemminkin olemme kaikki työtovereita. Työmme kohde on joko Jumala, jolloin työ on rukousta, kiitosta ja ylistystä. (Tiesitkö muuten, että sana liturgia tulee kreikan kielen sanoista jotka tarkoittavat ”kansan työ” tai ”yhteinen työ”?) Tai sitten työn kohteena on lähimmäinen, jolloin työ on hyvin monimuotoista ja nousee rakkaudesta, kristillisen uskon perusteista ja lähimmäisen tarpeesta tai hädästä. Lähimmäiseen suuntautuva työ ei kuitenkaan rajoitu vain tiettyyn väestöryhmään kuten oman seurakunnan jäseniin, vaan kutsuu joukkoonsa ja hakeutuu itse aktiivisesti kohti lähimmäistä. Esimerkkeinä lähimmäiseen suuntautuvasta työstä voidaan miettiä vaikka lähetystyötä, diakoniaa tai kasvatus- ja opetustyötä. Kaikkiin näihin työmuotoihin osallistuu sekä palkattua että vapaaehtoistyövoimaa. Eikä niitä edes voi rajata ”vain jäsenille”, vaan uskomme perusteella ne kuuluvat kaikille ja varsinkin niille joiden hätä on suurin.

Toki on oikein odottaa, että palkkaa nauttivat myös panostavat tähän työhön huomattavasti enemmän aikaa ja voimia, mutta se ei saa muuttaa ajatusta työn todellisesta kohteesta. Näin ollen myöskään kirkollisvero ei ole luonteeltaan palvelumaksu, tai edes jäsenmaksu palveluja vastaan, vaan tapa yhdessä rahoittaa ja tehdä yhteistä työtä.

Joten, hyvät työtoverit: Älkää kysykö mitä kirkko voi tehdä teille, vaan mitä te voitte tehdä kirkolle. Tämä on haaste meille kaikille. Kuinka saamme kirkon ja seurakunnan elämän muistuttamaan enemmän sitä todellisuutta joka se tosiasiassa on? Miten voimme, kukin omalla paikallamme ja tehtävässämme, vahvistua siinä ajatuksessa, että olemme mukana Jumalan valtakunnan työssä missä tahansa palvelemme lähimmäisiämme? Kuinka osaamme suhtautua tähän työhön sen ansaitsemalla pieteetillä ja toisaalta olla itsellemme armollisia huomataksemme, ettemme ole yksin työtä tekemässä?

Jeesus sanoo: ” Ette te valinneet minua, vaan minä valitsin teidät, ja minun tahtoni on, että te lähdette liikkeelle ja tuotatte hedelmää, sitä hedelmää joka pysyy.” (Joh. 15:16)

Aidosti monikulttuurinen yhteiskunta ja uskonnot

Riippumatta kenenkään mielipiteistä, Suomi on tänäpäivänä monikulttuurinen yhteiskunta. Yhteinäiskulttuurin aika on ohi. Suomessa asuu ihmisiä, jotka tulevat erilaisista kulttuureista ja joiden maailmankatsomus rakentuu hyvin erilaisille perustoille. Tämä ei tietenkään ole mikään uusi ilmiö, näin on oikeastaan aina ollut, kaikkialla, jo paljon ennen kansallisvaltioiden syntymistä. Monikulttuurisuuden asettamaan haasteeseen on eri aikoina ja eri paikoissa vastattu hyvin eri tavoin. Monesti yhden kansan tai valtion sisällä on pyritty yhtenäisyyteen vaikka väkivalloin, jotta voitaisiin keinotekoisesti saavuttaa kansallinen yhtenäisyys. Tästä on seurannut monenlaisia vainoja ja tekoja jotka rikkovat ihmisyyttä vastaan.

Nyky-yhteiskuntaa useimmat haluavat rakentaa monikultturisuuden varaan. Usein vain tätä monikulttuurisuutta pyritään kuitenkin toteuttamaan siirtämällä uskonnot yhteisestä ”julkisesta tilasta” yksityiseen. Kyseinen ajatus perustuu ajatukseen uskonnon yksityisestä luonteesta ja julkisen tilan neutraaliudesta sekä ajatukseen uskontojen poissaolosta jotenkin "neutraalina tilana".Tällaisen ajttelun kanssa en voi olla samaa mieltä. Asiaa on vaikea selittää, mutta ehkä voisin (aavistuksen ontuvasti) verrata sitä esim. ekologiseen ajatteluun. Uskonto määrittää ihmistä kokonaisuutena, se ei jokin ihmisen osa joka otetaan esiin vain muiden katseilta piilossa. Monelle uskonnolliselle ihmiselle uskonto määrittää koko olemusta ja antaa perustan ja syyn kaikelle mitä tehdään. Toisaalta uskonto on lähes kaikissa muodoissaan yhteisöllistä, ei siis yksityisen ihmisen omaa vaan yhteisössä jaettua. Jos tällaisen uskonnon pakottaa vain "yksityiseen tilaan", tekee ihmisille väkivaltaa. Ontuva vertaus voisi siis olla, esimerkiksi se, voiko väittää ekologisen elämäntavan olevan yksityisasia joka ei kuuluu julkiseen piiriin. Voiko silloin ekologisesti ajatteleva ihminen julkisesti pyöräillä tai vaikka vaatia parempaa julkista liikennettä? Ekologisuus on myös asia, joka koskee laajempaa joukkoa ihmisiä, täysin yksityistä siitä ei siis voi tehdä millään. Molemmissa on myös kyse elämän arvoista, jotka kaikki lopulta perustuvat "uskonnollisuuteen" ts. ovat empirian ulkopuolella, eikä niitä voi lopulta perustellla muulla kuin käyttämällä käsitteitä kuten "hyvä", "paha", "oikein" tai "väärin". (En mene tähän nyt enempää, ehkä aiempi blogini ”Oikea, väärä ja Jumalan olemassaolo” voi hiukan avata tätä ajatusta)

Minua on jo pitkään hämmentänyt, kuinka usein samat ihmiset julistavat monikulttuurisuuden ilosanomaa ja ovat sitä mieltä, että uskonto ei saa näkyä tai kuulua. Uskonto on yksityisasia vain hyvin pienessä osassa ihmiskunnan kulttuureita. Ajatus perustuu valistuksen ja ehkä pietisminkin periaatteisiin. Tällaisesta monikulttuurisuudesta tulee itseasiassa hyvin kapeaa, vain pienen joukon ehdoilla toimivaa kulttuuria. Ei siis todellista monikulttuurisuutta, vaan jälleen yhden ajattelutavan dominointia. Todellinen monikulttuurisuus on yhteiskunnallinen malli, jossa eri tavoin uskovat ja ajattelevat elävät rauhassa yhdessä ja rakentavat yhteiskuntaa jossa kenenkään ajattelutapa, uskonnollinen tai uskonnoton, ei dominoi toisen yli. Toki tämä on vaikeaa, jos ei jopa mahdotonta. On myös periaatteita, kuten ihmisoikeudet, joiden tulee ohjata elämää. Vaikeus tai edes mahdottomuus ei kuitenkaan saa olla syynä siihen, että vain yhden maailmankatsomuksen annetaan jyrätä muiden yli. Ja kyllä, myönnän, että edustamani uskonnon kannattajat ovat syyllistyneet edellä kuvaamaani jyräämiseen vuosisatoja, silti sekään ei oikeuta toimimaan väärin.

Muutama esimerkki. Ulkomainen olympiavoittaja kiittää haastattelussaan Jumalaa. Haastattelija kääntää kaiken muun, paitsi urheilijan kiitokset Jumalalle. Ilmeisesti haastattelija oli sitä mieltä, ettei YLE:n urheilulähetyksessä sovi viitata uskontoon. En tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Tämän hetken uskonnonopetuksen mallin perusperiaatteet taas ovat hyvä esimerkki aidosta monikulttuurisuudesta. Kullekin opetetaan valtion koulussa, valtion määrittelemin opetussunnitelmin ja kouluttamin opettajin, omaa uskontoa. En väitä, että nykyinen järjestelmä on kaikissa yksityiskohdissaan täydellinen, mutta lähtökohdiltaan se on positiivisella tavalla monikulttuurinen. Luterilaisen ja ortodoksisen kirkon verotusoikeus on myös hyvä esimerkki positiivisesta suhtautumisesta uskontoihin. Tämän rinnalle tarvittaisiin kuitenkin jokin jäsenmäärään perustuva toiminta-avustus pienemmille rekisteröidyille uskonnollisille yhteisöille. Niillä kun ei ole verotusoikeudesta vastaavaa hyötyä. Aito monikulttuurisuus suhtautuu kulttuuriseen kirjoon positiivisesti, näkee eri kulttureissa hyvää ja pyrkii tukemaan niiden hyviä puolia. Tällä tavalla voidaan käydä kohti yhteiskuntaa jossa kenenkään ei toivottavasti tarvitse kokea tulevansa kohdelluksi epäoikeudenmukaisesti.