Messu on seurakunnan sydän

Jumalanpalvelus on keskeisin syy kirkon olemassaoloon. Kirkko elää ja hengittää jumalanpalveluksesta, tarkemmin ehtoollisjumalanpalveluksesta eli messusta. Me kokoonnumme messuun kohtaamaan Jumalan ja sieltä meidät lähetetään siunattuina palvelemaan maailmaa.

Pari päivää sitten julkaistiin Kirkon tutkimuskeskuksen tutkimus, jossa Miia Leinonen ja Kati Niemelä tutkivat sitä mitä kirkossakävijät odottavat jumalanpalvelukselta. Tutkimus oli mielenkiintoinen lukukokemus. Vaikka toki sitä lukiessa oli muistettava, että se tavoitti vain kirkossa kävijöitä, satunnaisia ja vakituisia, muttei niitä jotka eivät käy kirkossa. Kirkossa käymättömien odotuksista olisi mielenkiintoista kuulla enemmän. Ei siksi, että jumalanpalveluksen tulisi muokata täyttämään kaikki mahdolliset odotukset, mutta ihmisten kuuleminen teologisen perinteen rinnalla, ikäänkuin dialogissa, olisi toivottavaa.

Tutkimuksessa selvisi, että kirkossakävijät odottavat tunnekokemuksia: rauhoittumista, hiljentymistä ja voimaa arkipäivään. Moni odotti myös ehtoollista, Jumalan sanaa ja uskon vahvistumista. Näin ollen pelkkä rauhallinen tunnelmointi ei riitä, vaan tarvitaan sekä tunnelmaa että sisältöä. Varsin moni toivoi myös tulevansa hoidetuksi ja kohtaavansa armollisuutta. Monet uudistukset, joita kirkossamme toteutettu jumalanpalvelusuudistus on tuonut, saivat kiitosta. Uudistukset näyttäisivät siis palvelevan ainakin kirkossa kävijöitä. Kokemukset olivatkin myönteisempiä nyt kuin aiemmissa vastaavissa tutkimuksissa. Paljon odotuksia tuli juuri pappien suuntaan, on oltava välitön lämmin ja mukava. Papin pitää olla myös hyvin valmistautunut.

Tunnekokemusten toivossa ei mielestäni ole mitään vikaa. Messun on liikutettava, ilahdutettava, kosketettava sekä ilmaisutavallaan että sanomallaan. (Positiivinen) Ongelma tulee siinä, että me ihmiset olemme niin erilaisia. Sen mikä koskettaa toista, kokee joku toinen hengettömänä teatterina tai ärsyttävänä intoiluna. Me olemme erilaisia myös uskoa eläessämme. Mutta tämä erilaisuus on oltava rikkaus. Erilaisuus ei ole mikään synnin sivutuote, vaan luomisessa annettu lahja. Tähän erilaisuuteen kirkossamme kiinnitetään mielestäni liian vähän huomiota. Tai jos kiinnitetään, yleensä se nähdään negatiivisena ja riidan aiheena. Usein se jakaa meitä eri leireihin joissa ringin sisällä olevat ovat ”meitä” ja ulkona ”nuo” ovat ”muita”. Näin ei saisi olla. Positiivisella tavalla tätä erilaisuutta voitaisiin tukea suurissa kaupungeissa, joissa on lähietäisyydellä usea kirkko ja seurakunta. Seurakuntien tulisi keskenään sopia profiloitumisesta. Isoissa kaupungeissa voisi olla karismaattinen, korkeakirkollinen ja matalakirkollinen seurakunta. Yhdessä seurakunnasssa voitaisiin taas keskittyä hiljaisuuden viljelemiseen kun toisessa panostettaisiin perheiden toimintaan. Seurakuntien historiasta ja käytettävistä tiloista löytyy varmasti sopivia viitteitä, kuinka mikäkin seurakunta sopii profiloida. Samalla tulisi porrastaa jumalanpalvelusten alkamisaikoja. Tämä ei tietenkään tarkoita, että profiloinnin jälkeen muunlainen toiminta on ehdottomasti kiellettyä, vaan profiili toimisi yleisenä kantavana toimintatapana, joka näkyy seurakunnan elämässä. Profilointi tehtäisiin toteuttamalla niitä mahdollisuuksia, joita nykyinen kirkkokäsikirja antaa, messun voi tätä nykyä toteuttaa hyvin monella tavalla. Käsikirja antaisi kuitenkin raamit, joiden sisällä pysymällä pysytään yhteisesti sovitussa uskontulkinnassa.

Profilointi toki vaatii papistolta ja kanttoreilta paljon, kukaan ei voi toteuttaa täydestä sydämestä jotain, jota ei tunne omakseen. Pappien ja kanttoreiden olisi siis löydettävä itselleen sopiva seurakunta. Myönnettäköön, että alkuun tämä voisi olla käytännössä hankala järjestää. Samalla papeille tulisi tärkeä vastuu. Pappien tulisi ymmärtää, että kirkon ykseys rakentuu sen tunnustaman uskon varaan, ei jumalanpalvelustapojen varaan. Pappien tulisi siis torpata kaikki lahkoutuminen, ulkopuolelle sulkeva me-henki ja viedä kohti ykseyden ymmärtämistä. Jotta tämä on mahdollista papiston tulee tuntea oman jumalanpalvelustavan lisäksi muut perinteet. Hyvät puolet ja uhat yhtälailla omasta kuin muidenkin perinteistä. Lisäksi tarvitaan entistä parempaa kirkkokäsikirjan tuntemusta. Papeilta vaadittaisiin asiantuntemusta ja omistautumista kirkon yhteyden säilyttämiselle.

Seurakuntia profiloimalla annetaan erilaisten kristittyjen toteuttaa uskonelämäänsä itselleen parhaalla tavalla, samalla mahdollistaen kirkon ykseyden säilymisen. Se toisi jumalanpalveluksen enemmän seurakuntaelämän keskiöön. Sen sydämeksi ja sieluksi. 

Jo nyt, vaan ei ihan vielä.

Pääsiäisaikana keskusteluun nousee usein, varsin luontevasti, ihmisen kuoleman jälkeinen elämä. Tänäkin pääsiäisenä on pohdittu sitä, milloin ihminen pääsee taivaaseen. Heti kuoltuaan vai vasta aikojen loputtua? Kysymys tiivistyy kahteen raamatunkohtaan. Ensimmäisessä Jeesus lupaa ristiinnaulitulle ryövärille, että ”jo tänään olet kanssani paratiisissa”. Toinen on kuvaus viimeisestä tuomiosta, jossa Kristus palaa ja kaikki kansat kootaan hänen eteensä tuomiolle. Kristillisessä uskossa näyttäisi olevan molemmat käsitykset läsnä. Mutta kumpi on oikea? Vai voiko käsitykset jotenkin sovittaa yhteen?

Uskon, että voi. Aika tuottaa ongelman vain kun katsomme asioita ihmisen näkökulmasta. Jumalan näkökulmasta ongelmaa ei ole. Jumala ei ole aikaan sidottu. Hän on luonut ajan, piirtänyt sen alusta loppuun. Jumala on toki läsnä myös ajassa. Jumala läpäisee ajan koko kudoksen, mutta hän myös ylittää sen. On aina enemmän. Meille ihmisille sen ymmärtäminen on vaikeaa, oikeastaan mahdotonta, sillä me olemme aina eläneet ajassa. Meidät on jopa luotu ajan kuluessa. Punottu äitimme kohdussa.

Pitkään ajattelin, että koska elämä ja aika on muutosta, täytyy Taivaan olla jotain aivan muuta, jotain muuttumatonta ja pysyvää. Jossain vaiheessa tajusin, että ajan, muuttumisen vastakohta ei suinkaan ole Taivas, vaan kuolema. Taivaassa, Jumalan yhteydessä, oleminen on siis oltava jotain jota emme pysty edes kuvittelemaan. Muuttumatonta, ikuista ja silti elävää, koettavaa.

Kristillistä aikakäsitystä kuvataan usein lineaarisena. Sillä on alku ja loppu. Piirretään suorana janana. Aika alkaa luomisesta ja päättyy uuteen luomiseen. Kristillinen aikajana ei kuitenkaan ole täysin suora, sillä Jumalan toiminta on vaikuttanut siihen. On tiettyjä hetkiä, joina Jumalan todellisuus purkautuu maailmaan. Oikeastaan näitä ei voi enää kutsua hetkiksi, sillä hetki on ajallinen ilmaus. Nuo tapahtumat ovat Jumalan tulo maailmaan Jeesuksessa, Jeesuksen kuolema ja Jeesuksen ylösnousemus. Nuo tapahtumat kiertävät koko aikajana sykkyrälle. Alku ja loppu ovat läsnä ajan kulkiessa vielä eteenpäin. Jollain tavalla tuo sykähdys tulee läsnäolevaksi joka kerta kun ehtoollista vietetään, sillä Jeesuksen koko elämä, kuolema ja ylösnousemus tulevat silloin läsnäolevaksi. Tuo mysteeri saa sanattomaksi.

Jumalan ajattomuuden kautta kysymys taivaaseen pääsyn ajankohdasta menettää merkityksensä. Ajan näkökulmasta kaikki tapahtuu vasta ajan lopussa. Ihmisen kuoltua aika kuitenkin menettää otteensa meihin. Jumalan valtakunnassa sillä ei ole merkitystä.