Uskonnonvapauskeskustelun kompastuskivet

Kevät – ja keskustelu suvivirrestä – tuli tänä vuonna aikaisin. Apulaisoikeuskansleri Mikko Puumalaisen päätös suositteli, ”että kouluissa ei lainkaan järjestettäisi opettajien tai muun koulun henkilökunnan taikka seurakunnan työntekijän johtamia tilaisuuksia, joissa on tietyn vakaumuksen mukaista sisältöä”. Suurin melu on käyty suvivirrestä. Kirkkohallituksen kansliapäällikkö Jukka Keskitalo on blogissaan huomauttanut, että päätöksessä on painotettu negatiivista uskonnonvapautta positiivisen kustannuksella. Luettuani päätöksen ja seurailtuani keskustelua julkisuudessa ja sosiaalisessa mediassa ajattelin kirjoittaa mihin kolmeen teemaan keskustelu mielestäni kiertyy. Mitä on suomalaisen uskonnonvapauskeskustelun taustalla? Sanoisin, että kolme asiaa: 1. Uskonnon harjoitus 2. Oman vakaumuksen ilmitulo 3. Käsitys uskonnosta. Viimeinen on näistä kaikkein laajin, voisi sanoa perussyy kaiken takana.

Uskonnon harjoitus
Perustuslain 11§ mukaan kukaan ei ole velvollinen osallistumaan omantuntonsa vastaisesti uskonnnon harjoittamiseen. Uskon tästä kaikkien olevan samaa mieltä. Uskonnonharjoittamiseen ei tule pakottaa ketään. Asia ei kuitenkaan ole ihan yksinkertainen. Mikä nimittäin on uskonnonharjoittamista? Voiko siihen edes ketään pakottaa? Nykyinen tulkinta näyttäisi olevan, että osallistuminen tilaisuuteen jossa harjoitetaan uskontoa on jo uskonnonharjoittamista. Siksi kaikki uskonnonharjoitus on siivottava pois julkisesta tilasta. Näin toimitaan, jotta oltaisiin yhdenvertaisia tai ketään ei tarvitsisi ajaa pois yhteisestä tilaisuudesta. Tässä kohtaa on tulkittu myös, ettei yksittäisen virren, kuten suvivirsi tai enkeli taivaan, laulaminen ole uskonnonharjoittamista, vaan suomalainen perinne. Itse olen sitä mieltä, ettei samassa tilassa oleminen tai uskonnolliseen tilaisuuteen osallistuminen ole vielä uskonnonharjoittamista. Lukion uskonnonopetuksen yhteydessä vierailimme Hare Krishna -temppelissä, jossa laulettiin Hare Krishna -laulua ja muutenkin harjoitettiin uskontoa. Me seurasimme vierestä. Se oli hyvin opettavaista. Toivon, että omien lasteni tulevissa kouluissa voidaan viettää yhdessä kristillisiä juhlia ja muita uskonnollisia juhlia. Varsinkin niistä uskonnoista joista koulussa on oppilaita. Vaikka lapseni osallistuisivat tilaisuuteen jossa harjoitetaan muita uskontoja, en katso heidän oikeuksiaan loukatuksi. Toivon että he oppivat. Jos siis katsottaisiin että ketään ei pakoteta osallistumaan uskonnonharjoittamiseen, olisi mielestäni täysiin mahdollista kaikkien oppilaiden osallistua yhdessä kaikkiin juhlatilaisuuksiin ja jopa jumalanpalveluksiin tai vastaaviin riitteihin seuraajina. Eikä tuolloin mielestäni kenenkään uskonnonvapautta loukattaisi.

Oman vakaumuksen ilmitulo
Apulaisoikeuskanslerin päätöksen perusteluissa tuotiin esiin myös, että Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) ”tulkintakäytännössä negatiiviseen uskonnonvapauteen on katsottu kuuluvan yksilön oikeus olla tuomatta esiin omaa vakaumustaan. EIT on muun muassa todennut, että EIS:n 9 artiklan vapaus tunnustaa tai olla tunnustamatta uskoa perusti yksilölle oikeuden siihen, ettei hänen tarvinnut paljastaa uskoaan tai uskonnollisia vakaumuksiaan eikä käyttäytyä sellaisella tavalla, että siitä voitiin päätellä, oliko hänellä sellaisia vakaumuksia. Siten artikla koski myös henkilöä, joka ei ollut uskossa ja tähän vapauteen puututtiin, jos valtio sai aikaan tilanteen, jossa henkilö joutui suoraan tai välillisesti paljastamaan sen, että hän ei ollut uskossa”. On helppo arvata mistä tämä ajatus kumpuaa. On tilanteita, joissa vakaumuksensa paljastaneelle seuraa vakavia ongelmia ja suoranaista vainoa. Kouluissa ongelmaksi on nähty ryhmästä erottaminen, pakostakin siinä tilanteessa vakaumus tulee ilmi. Kaikilla on oltava oikeus vakaumuksiinsa ja mielipiteisiinsä. Eikä ketään tule vainota niiden tähden. Mielestäni ongelmaa ei kuitenkaan tulisi tehdä siitä, että vakaumus tulee ilmi. Vaan siitä, että ilmitulemisesta seuraa ongelmia. En näe, miten ihmisoikeuksilla voidaan perustella tuota vakaumuksen piilottamista. Vakaumukset liittyvät kaikkeen elämässämme, kaikkeen inhimilliseen toimintaan. Kaikki toimintamme perustuu lopulta arvoille, arvot liittyvät vakaumuksiimme. Pitkälle vietynä argumenttia vakaumuksen paljastumisesta voidaan siis soveltaa ihan kaikkeen mitä teemme. Meiltä ei siis voida vaatia mitään, sillä kaikki voi asettaa meidät tilanteeseen joka ilmaisee onko meillä tietynlaista vakaumusta vai ei. Jaakko Heinimäki on kolumnissaan  huomauttanut tämän johtavan esimerkiksi kouluruokailujen mahdottomuuteen. Vaatimus ihmisten yhteiselämästä jossa vakaumukset eivät tule esille on täysin mahdoton. Samalla, jos katsottaisiin, ettei uskonnolliseen tilaisuuteen osallistuminen vielä ole uskonnonharjoittamista, ei ketään tarvitse erottaa ryhmästä.

Käsitys uskonnosta
Molempien mainittujen, ja monen muunkin näkökohdan, taustalla on käsitys uskonnosta. Uskonnonvapauskeskustelussa ja apulaisoikeuskanslerin päätöksessä näkyy käsitys uskonnosta joka on siististi rajattu, yksi (yksityis)elämän osa-alue joka käsittelee ”yliluonnollisia asioita”, voidaan erotella omaan karsinaansa ja pitää erossa muista asioista. Uskonto on yksi pieni siivu elämän piirakkataulukossa. Ja tuo siivu ei saa julkisessa yhtisössä näkyä, jotta oltaisiin neutraaleja eikä otettaisi kantaa. Tuollainen käsitys uskonnosta on kuitenkin täysin virheellinen. Uskontoa ei voida rajata siististi, uskontotieteilijätkään eivät ole yksimielisiä mikä on uskontoa ja mikä ei. Uskonnot ja vakaumukset ovat koko elämää ja kulttuureja määrittävä pohjavire. Ne ovat ne viivat tai värit joilla elämän piirakkataulukko on tehty. Uskonto ei kosketa vain jotain tiettyä osa-aluetta vaan on läsnä kaikessa. Kaikessa vakaumuksellisessa toiminnassa. Kaikessa arvoihin liittyvässä toiminnassa. Näiden uskontojen tai katsomusten joukossa uskonnottomuus on yksi monista. Ei todellakaan muiden yläpuolella tai taustalla oleva neutraali tila, joka sitten täytetään osaksi uskonnoilla.

Mielestäni on ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta tärkeää, että me ymmärrämme toisiamme. Kokonaisuuksina. Siksi on välttämätöntä, että vakaumuksemme näkyvät, että ymmärrämme ettei kukaan saastu tai vahingoitu toisen uskonnonharjoituksen seuraamisesta tai osallistumisesta tilanteeseen jossa uskontoa/uskontoja harjoitetaan, että näemme ja koemme miten naapurini/ystäväni/työtoverini uskoo ja harjoittaa uskontoaan. Eikä ketään vainota vakaumuksensa tähden. Tätä emme saavuta julkisen tilan "neutralisoinnilla" ja uskontojen änkeämisellä niiden olemukselle mahdottomiin karsinoihin.

Sarasvuon häpeä

Jari Sarasvuo innostui naureskellen twiittaaman A2:n kannabis-illan aikana #pipopäästä. Romahdus oli melkoinen, kun selvisi, että pilkattu Tuomas Lustig olikin MS-tautiin lääkkeenä kannabista käyttävä henkilö, eikä mikään ”nisti”. Sarasvuohon iski häpeä. Oikein niin. Sarasvuo ymmärsi virheensä, pilkattuaan väärää ihmistä. ”Pahoittelen, Tuomas olisi ansainnut paljon ihmisarvoisemman kohtelun”: Sarasvuo katui julkisuudessa.

 Itse ihmettelen miksi tilanne muuttui, kun pilkattu olikin sairas. Olisiko narkomaania siis saanut vapaasti pilkata? Eikö narkomaani ansaitse ihmisarvoista kohtelua? Oma käsitykseni ihmisarvosta pitää sisällään sen, ettei ihmisarvoa voi ansaita. Se on kaikilla, ansioista tai niiden puutteista huolimatta. Ihmisarvo tulee ihmisyydestä.

Sarasvuo sanoi heränneensä häpeään. Ja aikoi tehdä parannuksen ja lopettaa twiittaamisen television äärestä. Hyvä niin.

Muistan omasta elämästäni vähän samanlaisen tilanteen. Tilanteen jossa jouduin kasvokkain oman pahuuteni kanssa. Ja se aiheutti suunnatonta häpeää. Olimme istumassa iltaa ja näin nuoren miehen joka kohelsi jotain humalaspäissään. Huomautin tästä pöytäseurueelle ja yhdessä naureskelimme miehen toilailuille. Yksi pöydässä istuvista, tuttu ystävän kautta, kuitenkin katsoi minua läpitunkevalla katseella ja totesi: ”Sä oot varmaan ollut koulukiusaaja”. Sanat iskivät syvälle. Niinhän minä olin ollut, kiusaaja ja kiusattu, mutta se ei ollut tässä pääasia. Vaan se, etten ollut niistä ajoista oppinut mitään. Edelleen osoittelin, naureskelin, yritin nostaa itseäni muiden yläpuolelle junttaamalla toisia maanrakoon. Häpeä oli suunnaton.

En kai minä ole tällainen? Pakonomaisesti yritän vakuuttaa itselleni että en ole. Silti se olen minä, minun sanani, minun tekoni. En voi syyttää ketään muutakaan. En haluaisi, että se olen minä. En haluaisi, että minä olen sellainen. Ja silti en voi muuta kuin myöntää, että minä se olin. Minussa on pahuutta joka saa minut voimaan pahoin. En pysty ulkoistamaan sitä. Ja vielä pahempaa, minussa oleva pahuus haavoittaa muita. Minä haavoitan muita. Mikä minä olen itseäni ylentämään?

Juuri tästä on juuri alkaneesta paaston ajassa kyse. Oman pahuutensa kanssa vastakkain joutumisesta. Sen näkemisestä, että vaikka haluaisinkin olla hyvä, teen silti jatkuvasti väärin. Kristillisen uskon sanoma, ei kuitenkaan ole tässä pahuudessa. Vaan oman pahuutemme ymmärtäminen johtaa meidät armon äärelle. Jokainen meistä on samassa liemessä. Sarasvuo, minä, #pipopää, ”nisti” ja sinä. Kenenkään meistä on turha asettaa itseämme toisten yläpuolelle tai kuvitella pystyvämme itse täydellisyyteen. Vain Jumala on täydellinen. Elämässä on kyse yhteydestä elämän alkuun, ylläpitäjään, itse Elämään. Sen yhteyden me rikomme omassa pahuudessamme. Jumalan vastaus oli siinä, että hän otti pahuutemme, meidän kaikkien, kannettavakseen.

Joku saattaa kysyä mihin tarvittiin Jeesusta. Miksi kaikki se vaiva ja kärsimys? Miksi näin outo kuvio, jossa Jumalan poika tulee maailmaan ja kuolee, eikä sitten kuolekaan? Yksi vastaus on siinä, että elämässä on kyse muustakin kuin ”ei missään kelluvista ideoista” Elämä on luuta, lihaa ja verta. Ei pahuus tai armo ole vain ideoita joilla ei ole kosketuspintaa tähän maailmaan. Ne ovat luuta, lihaa ja verta meissä. Me olemme kehomme, ajatuksemme ja tekomme. Ruumiimme, mielemme ja sielumme. Elämä koskee näitä kaikkia. Pahuus koskee näitä kaikkia. Armo koskee näitä kaikkia. Siksi myös Jumala tuli luuksi, lihaksi ja vereksi. Tuli ihmiseksi. Ollaakseen täällä. Ollakseen osa tätä maailmaa. Ollakseen meissä. Emme voi ulkoistaa pahuuttamme, eikä meidän tarvitse ulkoistaa Jumalaa. Ei kenenkään meistä.