Joskus kysytään mitä mieltä kristillisessä uskossa on. Monessa keskustelussa ajaudutaan Jumalan olemassaolon rationaaliseen pohdiskeluun. Vaikka sekin on mielestäni ihan hauskaa, loppujen lopuksi tuollaisella järjen tason erittelyllä on aika vähän tekemistä uskoni kanssa. Aika vähän sillä vaivaa päätänsä. Ennemminkin usko, kristittynä eläminen, on jonkinlaista luottamusta, kokemustason varmuutta siitä että Jumala on. Vaikka se välillä tuntuukin erikoiselta ajatukselta. Vaikka välillä koko asiaa epäileekin. Ja vaikka välillä tuota kokemusta ei olekaan vaan tuntuu ihan tyhjältä. Silti voi luottaa, että Jumala on. Ei hänen olemassaolonsa tai olemattomuutensa ole minun kokemuksestani kiinni.
Ja vaikka uskossa ei ole kysymys vastineen saamisesta, silti ajattelen saavani paljonkin. Yksi asia johon olen viimeaikoina kiinnittänyt yhä enemmän huomiota on merkitys.
Elämän merkitys, eri aikojen merkitys.
Ei siis niin, että muu elämä olisi merkityksetöntä, turhaa, vaan tarkoitan sitä, että kristillinen elämä täyttyy merkityksistä. Paaston alkaessa halusin ehdottomasti mennä tuhkakeskiviikon messuun. Tuolla, noin muutoin tavallisella keskiviikolla oli minulle suuri merkitys. Se täyttyi ajatuksista, kokemuksista, merkityksestä. Se on käännekohta Jeesuksen elämässä. Ja käännekohta minun elämässäni. Sama merkityksen tunne seuraa koko paaston ajan. Silloin elämä saa vähän toisenlaisen vireen. Soi toisenlaisessa sävelessä. Vaikkei paastossaan onnistuisikaan erityisen hyvin, paaston aika on erilaista kuin muu aika. Sillä on eri merkityssisältö. Ja lähestyessämme pääsiäistä merkityksen tunne saavuttaa huippuaan. Pian elämme vuoden merkittävimpiä hetkiä. Elämme riemua. Iloa.
Kirkkovuosi elää tunneskaaloissaan laidasta laitaan. Se näkyy kirkon tekstiilien väreissä ja jumalanpalvelusten tunnelmassa, kuuluu ja tuntuu virsissä. Kuinka voikaan odottaa, että pääsee jälleen laulamaan juuri sen ja sen virren? Jokaiseen kirkkovuoden aikaan alkaa jo liittyä omat lempivirret. Suurina juhlapyhinä vietetään jumalanpalvelusta vähän eri tavalla. Kiirastorstaina saatetaan pestä jalkoja, riisua alttari ja sammuttaa opetuslapsia symboloivat kynttilät. Pitkänä perjantaina ei soiteta urkuja ja lauletaan luuytimiin asti pureutuvat ”Moitteet”. Pääsiäisenä kirkko täyttyy jälleen valosta ja ilosta kun lauletaan ja huudetaan Kristuksen ylösnousemusta. Ja niin edelleen, ja niin edelleen. Ja huomaan, että näissä merkityksissä voin aina käydä syvemmälle. Aina on jotain odotettavaa tai juhlittavaa. Elän vuoden kierrossa väkevästi, pikkuhiljaa myös viikonpäivät saavat eri merkityksiään, ehkä jopa vuorokauden ajat. Pappina iloitsen siitä, että voin myös olla vaikuttamassa siihen miten eri aikoja ja juhlapäiviä vietetään.
Näiden merkityssisältöjen kautta voin oppia yhä syvemmin sitä mistä kristillisessä elämässä on kyse: Kristuksen seuraamisesta. Uskosta, toivosta ja rakkaudesta. Armosta. Toivottavasti se pääse myös vaikuttamaan minussa. Toivottavasti se muuttaa minua ja sitä kuinka suhtaudun tulevaisuuteen, muihin ihmisiin ja koko luomakuntaan.
