Luopumisen juhlaa

On jälleen laskiaisaika. Ensi keskiviikkona on tuhkakeskiviikko, joka aloittaa paaston ajan, pääsiäiseen valmistautumisen. Latinalaisessa Amerikassa vietetään näyttäviä karnevaaleja. Näiden juhlien tarkoitus on sama kuin meillä laskiaisen: juhlitaan vielä ennen paastoa ja syödään pois kaikki pilaantuvat ruoka-aineet, joihin ei paaston aikana kosketa. Laskiaisena ja karnevaaleissa juhlitaan siis luopumista. Sitä, että edessä on aika, jolloin monet arjessa itsestään selvät asiat laitetaan sivuun jotta voisimme tehdä tilaa muulle. Paaston itsetarkoitus ei ole lihasta tai muista ruuista kieltäytyminen vaan paaston tarkoituksena on keskittyä itsensä tutkimiseen, oman jumalasuhteen ja ihmissuhteiden hoitamiseen.

Itsensä tutkimisella tarkoitetaan sitä, että tutkitaan sydäntä, sielua ja mieltä. Etsitään ja perataan pahaa joka sisällä vaivaa ja vahvistetaan hyvää, ruokitaan rakkautta. Jumalasuhdetta hoidetaan rukoillen, jumalanpalveluksiin ja erityisesti ehtoolliselle osallistuen ja Raamattua lukemalla. Ihmissuhteiden hoitamisella en tässä tarkoita parisuhteita vaan kaikkia kontakteja ja yhteyksiä joita ihmisillä keskenään on. Paaston aikana hyvä miettiä myös sitä, mitä itse voi tehdä kaikkein huonoimmassa asemassa olevien hyväksi. Yksi tapa auttaa on osallistua Yhteisvastuu-keräykseen, jonka kohteena on tänä vuonna ylivelkaantuneet Suomessa ja Ugandan pienrahoitustoiminta.

Ortodoksisessa kirkossa laskiaissunnuntaita kutsutaan sovintosunnuntaiksi. Sovintosunnuntain palveluksessa ja sitä seuraavina päivinä pyydetään kasvokkain anteeksi lähimmäisiltä. Tämä anteeksipyytäminen on vastavuoroista. Ortodoksien tavoitteena on pyytää anteeksi kaikilta tuttaviltaan.

Mistä sinä voisit tämän paastoon aikana luopua? Ehkä sydämen katkeruudesta tai vihamielisyydestä? Olisiko se jotain, jota olisi syytä juhlia? Vaikka pyytämällä anteeksi?

Tämän blogin myötä pyydän anteeksi kaikilta niiltä joita vastaan olen rikkonut, joiden mielen olen pahoittanut, joille olen aiheuttanut surua tai ylimääräistä taakkaa. Anna minulle anteeksi. Jumala antakoon meille anteeksi.

Aina uudistuva kirkko

Kirkko elää kahden jännitteessä olevan todellisuuden kanssa. Yhtäältä kirkko on perinteen kantaja. Sen olemassaolo on kiinni siitä, että se säilyttää ja välittää eteenpäin evankeliumia joka sille on annettu. Toisaalta sen on aina uudistuttava, käännettävä tuo evankeliumi uusille sukupolville ja oltava valmis mukautumaan erilaisiin inhimillisiin kulttuureihin niin että evankeliumi voi läpäistä koko ihmisyyden. Ensimmäinen sulautuminen toiseen kulttuuripiiriin kuvataan jo Raamatussa, kun juutalais-kristillisyys kohtaa kreikkalais-roomalaisen kulttuurin. Kristinuskon voiman voi nähdä siinä, ettei se ole sidottu yhteen aikaan tai kulttuuriin.

Kirkolla on kaksi raamatullista kuvaa: vaeltava Jumalan kansa ja Kristuksen ruumis. Vaeltava Jumalan kansa on yhteisö joka on liikkeessä, se kulkee kohti Jumalaa oppaanaan Pyhä Henki ja johtajanaan itse Kristus. Tässä kuvassa on mielestäni ainakin kaksi olennaista seikkaa. Kyse on kansasta, yhteisöstä. Kukaan ei kulje yksinään. Jotta voimme päästä perille on meidän liikuttava, emme voi jäädä paikoillemme. Kirkon on kyettävä uudistumaan Pyhän Hengen ohjauksessa. Liikkeestä huolimatta, on pysyttävä polulla. Kristuksen ruumis saattaa ensi alkuun tuntua staattisemmalta kuvalta. Mutta on hyvä huomioida, että Kristuksen ruumis on elävä, ei kuollut. Elävä ruumis uudistuu, mutta pysyy silti olemukseltaan samana.

Yksi tapa kuvata Kirkon elämää on kolmio jonka kulmina ovat usko, jumalanpalvelus/rukous ja toiminta. Uskolla tarkoitan tässä sitä uskon sisältöä jota kuvataan mm. Raamatussa, uskontunnustuksissa ja tunnustuskirjoissa. Jumalanpalvelus/rukous pitää sisällään ne sanat ja tavat joita käytämme rukoillessamme ja viettäessämme jumalanpalveluksia. Lyhykäisesti voisi sanoa: Kirkkokäsikirjan sisältö. Toiminnalla tarkoitan kaikkea sitä, mitä seurakunnissamme tapahtuu: kasvatusta, diakoniaa, rakkauden tekoja, lähetystyötä jne. Myös kirkon organisaatiorakenne ja kirkkojärjestys kuuluu mukaan tähän kulmaan. Nämä kolme kulmaa ovat suhteessa toisiinsa. Usko ohjaa sitä miten rukoilemme, toisaalta usko saa näkyvän muodon jumalanpalveluksissamme. Usko johtaa meitä rakkauden tekoihin, usko ilman tekoja on kuollut. Jumalanpalveluksesta meidät lähetetään palvelemaan maailmaa. Uskomme sisältö vaikuttaa siihen, millainen organisaatiorakenne meillä on, samoin siihen, puhutaanko virkaan siunaamisesta tai vihkimisestä.

Kolmio on taso, sillä kaikki asiat kirkossamme liittyvät näihin kaikkiin, eikä mikään ole puhtaasti vain yhdessä kulmassa. Kirkkoa uudistettaessa on punnittava uudistusta kaikkien näiden näkökulmien kautta. Esimerkiksi diakonaattiuudistus vaikuttaa kaikissa näissä kulmissa. Jos jokin puoli jää päätösten valmistelussa huomiotta, on suuri vaara, että päätöksestä tulee huono tai jatkuvia riitoja aiheuttava. Uudistaminen vain uudistamisen tähden on typerää ja jokaisella uudistuksella on oltava perusteensa niin uskon, rukouksen kuin toiminnankin näkökulmasta. Kirkon on uudistuessaan kyettävä pohtimaan käytännön kysymysten lisäksi perimmäistä totuutta. Tämä tekee kirkollisesta päätöksen teosta vaikeaa ja hidasta. Silti kirkossamme on kyettävä päätöksiin ja uudistuksiin, ja nopeammassa aikataulussa kuin tähän asti on tehty. Paikalleen jämähtänyt kirkko ei ole elävä eikä kykene toimimaan ajassaan.

Toimiva kirkollinen päätöksenteko vaatii teologista pohdintaa, perinteen, käytännön ja ihmisen tuntemusta sekä hellittämätöntä rukousta.