Ensimmäisen oman bloggaukseni teemaksi tuli varsin kuivakas kirkon rakennemuutos, syytän ehdokkuutani kirkolliskokousvaaleissa. Koska asia ei ole ihan yksinkertainen, tuli bloggauksesta myös varsin pitkä. Toivottavasti jaksat silti lukea sen. Katson, että kirkon rakennemuutos on ensi istuntokauden tärkein kysymys. Asia jossa on edettävä nopeammin ja päättäväisemmin kun on tähän asti kirkossa totuttu.
Kirkossamme on viimeaikoina keskusteltu paljon rakennemuutoksesta. Keskustelun lomassa on välkkynyt uusia termejä kuten ”rovastikuntamalli” ja ”hiippakuntamalli”. Mistä tässä asiassa on oikein kyse? Miksi kirkon on ylipäätään ruvettava muuttelemaan mitään? Yritän seuraavaksi vähän kuvata mistä on kyse. Täysin objektiivinen tuo kuvaus ei ole, sillä minulla on asiassa väkevä mielipide.
Miksi rakennemuutos?
Kirkkoamme on kohdannut ja kohtaa useat haasteet jotka pakottavat meidät joka tapauksessa jollain tavalla muuttumaan. Kirkon jäsenmäärän laskiessa tulot vähenevät, kuitenkaan työ ei vähene samassa suhteessa. Itseasiassa kirkon työstä tulee entistä haastavampaa. Kirkko kun ei palvele vain jäseniään vaan on kaikkia varten ja haluaa sanomallaan tavoittaa kaikki. Jotta pystyisimme vastaamaan tulojen vähenemisen haasteeseen on meidän kyettävä vähentämään menoja. Koska henkilöstökustannukset ovat kirkon suurin menoerä on selvää, että myös niistä joudutaan karsimaan. On etsittävä keinoja, joilla henkilöstön vähennykset kohdentuisivat enemmän tukitoimiin (hallinto) kuin varsinaiseen perustyöhön.
Seurakunnat ovat kasvavassa määrin eriarvoisessa asemassa tulojen suhteen. Kasvavat kaupunkikeskukset ja niiden isot yhtymät keräävät enimmät veroeurot kun monet maaseudun seurakunnat kärsivät jatkuvasti laskevista tuloista. Keskusrahaston kautta tuetaan köyhimpiä seurakuntia, mutta pidemmän päälle tämän kaltainen tulonsiirto ei ole järkevää. On mietittävä keinoja, kuinka verotulot saadaan luontevasti jakautumaan tasaisemmin niin, että kirkko pystyy palvelemaan koko suomen alueella.
Kuntaliitokset ovat luoneet jättimäisiä seurakuntia ja pakottaneet seurakuntia liitoksiin silloinkin kun se ei niiden omien lähtökohtien mukaan ole tarpeellista. On syntynyt epäinhimillisen kokoisia seurakuntia ja outoja hallintohimmeleitä. Nykyisessä kehityksessä on täysin kadonnut ymmärrys seurakunnasta jumalanpalvelukseen kokoontuvana yhteisönä. Tilalle on tullut seurakunnan määrittely hallinnollisena yksikkönä. On mietittävä kuinka seurakuntia voidaan suojella jatkuvalta liitosruljanssilta ja kuinka seurakunnat voidaan pitää inhimillisen kokoisina toimintayksikköinä. Tämä on myös seurakunnille mahdollisuus: pienten kuntien kadotessa voi seurakunta edelleen ylläpitää paikallista identiteettiä. Hallituksen kuntauudistuksen läpimeno on vielä epävarmaa, mutta toteutuessaan se tarkoittaa kirkolle historiallisen suurta muutosta muiden sanelemana.
Kirkko on kadottanut jotain omasta olemuksestaan pitäytyessään historian mukanaan tuomassa vahvassa kunnan ja seurakunnan liitoksessa. Olemme antaneet muiden määritellä itseämme, uudistuksia on tehty helpoimman ja pienimmän muutoksen kautta eikä asioita ole arvioitu kirkon omista lähtökohdista käsin. Olisi aika katsoa koko kirkon hallintoa ja rakenteita ja miettiä miten kirkko voitaisiin rakentaa niin, että se palvelee tarkoitustaan.
Miten voimme rakenteita muuttaa?
Kirkko ei voi järjestellä hallintoaan aivan miten sattuu. Se on julkisyhteisönä sidottu tiettyihin pelisääntöihin ja edustukselliseen demokraattiseen päätöksentekoon. Kuntaveron yhteydessä kerättävä kirkollisvero asettaa myös rajoitteita.
Kirkollisvero pitää meitä jollain tavoin sidottuina kuntarajoihin. Jos haluamme jatkossakin pitää kiinni kirkollisverosta voi yhden kunnan alueella olla vain yksi seurakuntatalous. Tämän vuoksi suurissa kaupungeissa on seurakuntayhtymiä. Yhtymä ei kuitenkaan ole järkevä malli parin maalaisseurakunnan yhteenliittämiseksi, tämä todettiin mm. Uudessakaupungissa jossa yhtymä purettiin ja siirryttiin yhden ison seurakunnan malliin. Mikään ei kuitenkaan estä sitä, että yhden seurakuntatalouden alueella voisi olla useampia kuntia. Jos jatkossa hallinnollinen yksikkö ja toiminnallinen yksikkö erotettaisiin selkeämmin toisistaan voitaisiin hallintoa hoitaa usean kunnan alueella yhdessä ja kuitenkin olla toiminnallisesti itsenäisiä seurakuntia.
Periaatteessa koko Suomi voisi olla yhtä kirkollista hallintoalluetta. Tuolloin kirkon keskushallinto hoitaisi hallinnolliset tehtävät ja seurakunnat toiminnan. Koko valtakunnassa olisi yksi kirkollisveroprosentti ja jäsenet kuuluisivat suoraan ”kirkkoon”. Näinhän iso osa jäsenistöstä mieltää tälläkin hetkellä. Moni, itseni mukaan lukien, on kuitenkin sitä mieltä, että yhden hallintoyksikön malli olisi jo liian suuri ja kaukana toimiakseen hyvin. Pienempinä liitosmahdollisuuksina on esitetty hiippakuntia ja rovastikuntia. Näille on siis annettu nuo nimet ”rovastikuntamalli” ja ”hiippakuntamalli”.
Rovastikunta- ja hiippakuntamallin arviointia
Monen ensireaktio lienee, että rovastikuntamalli tuntuu luontevammalta. Hallinto pysyisi lähempänä seurakuntia ja olisi pienuudessaan ehkä joustavampi. Jopa piispa Häkkinen on tv-uutisissa puoltanut juuri rovastikuntamallia. Itse olen sitä mieltä, ettei rovastikuntamalli vastaa riittävästi edellä kuvattuhin haasteisiin. Rovastikunnat eivät ole tarpeeksi laajoja, jotta taloudellinen eriarvoisuus saataisiin kuriin. Ongelma on myös se, ettei rovastikunnilla ole tällä hetkellä olemassa olevaa hallinto- tai päätäntärakennetta. Olisi palkattava päätoimisia lääninrovasteja, perustettava rovastikuntavaltuusto ja neuvosto, koottava seurakuntien hallintohenkilöstöä yhteen virastoon ja luotava rovastikuntavirastot. Lopputulos vaikuttaa vahvasti siltä, ettei hallintohenkilöstö kevene yhtään, pahimmassa tapauksessa syö vain enemmän resursseja. Päätoiminen lääninrovasti taas olisi kirkon perinteen näkökulmasta kummajainen. Hän olisi piispa, ilman piispan oikeuksia.
Hiippakuntatasolla taas kaikki tarvittavat elimet ovat jo olemassa. Hiippakuntavaltuusto, kapituli jne. On selvää, että niitä olisi muokattava vastaamaan uuden hallinnon tarpeita, mutta uskon, että keskittämällä hallinto hiippakuntiin voitaisiin säästää rutkasti. Hiippakunta on siis tarpeeksi iso, mutta samalla lähellä seurakuntia. Jos koetaan, että hiippakunnat ovat tähän tarkoitukseen liian suuria, on mielestäni parempi vaihtoehto tarkastella hiippakuntien lukumäärää ja kokoa uudestaan kuin perustaa n. 60 rovastikuntahallintoa. Hallintorakenteille tyypillistä paisumista voidaan välttää, asettamalla hallinnolle menokatto. Hallinnolliset menot eivät saisi ylittää jotain tiettyä prosenttimäärää talousarviosta.
Käytännössä hiippakuntamalliin siirtyminen tarkoittaisi sitä, että hiippakunta hoitaisi talous- kiinteistö ja henkilöstöhallinnon ja hallinnoisi kirkon omaisuutta alueellaan. Koko hiippakunnan alueella olisi yksi kirkollisvero. Yhtymät ja toimimattomat seurakuntaliitokset voitaisiin purkaa. Hiippakuntavaltuusto jakaisi seurakunnille toimintamäärärahan. Seurakunnat taas olisivat toiminnassaan mahdollisimman itsenäisiä. Kirkon jäsenyys olisi hiippakuntakohtaista, mutta jokainen kuuluisi edelleen myös seurakuntaan. Malli mahdollistaisi kuitenkin seurakuntalaisille seurakunnan vaihdon hiippakunnan sisällä, mikäli siihen haluttaisiin mennä. Seurakunnat olisivat edelleen alueellisesti rajattuja ja kattaisivat koko suomen. Seurakunnat kantaisivat parokiaalista vastuuta alueensa kaikista asukkaista ja hoitaisivat kirkkolain niille uskomat tehtävät. Kun ainoastaan hiippakunnan rajojen olisi noudatettava kuntarajoja, vain hiippakunnan rajat ylittävä kuntaliitos vaikuttaisi kirkon elämään.
Hiippakuntamalli toteuttaisi klassista kirkko-oppia, jossa seurakunta on jumalanpalvelukseen kokoontuva yhteisö ja hiippakunta näiden ykseyden ilmaus. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että kirkolliskokouksen seuraavalla istuntokaudella tulisi vastata kuntauudistukseen ja muihin haasteisiin niin, ettemme joudu ajelehtimaan tahdottomina muiden päätösten mukana vaan voimme itse määrätä tuleivaisuudestamme. Hiippakuntamalli vastaa parhaiten kaikkiin edellä esitettyihin haasteisiin.
